Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja, niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.
"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"
Lapset olivat jo hänen luonaan.
"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on tehnyt".
"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.
Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä? Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.
"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.
Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain takaa esiin.
"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"
Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".