"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"
"Se, että — se, että — se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni majan nurkalle.
"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän osaaottavaisesti.
"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin ansaittua rangaistustaan".
Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo vilkkaasti:
"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen; suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".
Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.
Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:
"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa, että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen. Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi! Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"
Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.