"Minä tulen näyttämään", vastasi Samuli ja läksi oveen päin. Kaikki nousivat seisomaan; he katselivat toisiinsa. Ei kukaan tiennyt, josko todella pitäisi lähteä tälle, heidän mielestään turhalle retkelle. Mutta herra Miller meni arvelematta pojan perästä.
"Samuli, Samuli", sanoi Martti isä varoittaen, "minä uskon varmasti, että sinä lupaat enemmän, kuin voit täyttää."
Mutta Samuli astui empimättä eteenpäin, herra Miller seurasi häntä, miehet tulivat hidastellen perässä.
Kun poika kääntyi metsikköön päin, pysähtyivät he ja eräs sanoi: "Onhan se aivan turhaa, seurata poikaa sinne; me olemme etsineet joka paikan, emmekä löytäneet. Me emme lähde sinne." Martti ilmoitti sen herra Millerille ja sanoi, ettei hän itsekään luottanut poikaan. Sill'aikaa Samuli astuskeli yhä eteenpäin ja herra Miller ja Marttikin päättivät seurata häntä. Samuli kulki suoraan eteenpäin, suurimpaan metsään; äkkiä poikkesi hän vasemmalle vanhoja kuusia kohti, josta päin pian alkoi välähdellä jotakin punaista. Samuli juosta viiletti suoraan sitä kohti pistävien orjantappurapensaiden ja risukkojen poikki eräälle aukeammalle paikalle, jossa kasvoi suuria pensaita, kaikki täynnä punaisia kukkia. Tässä pysähtyi hän ja katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen. Nähtävästi hän oli odottanut löytävänsä Elsan täältä. Sitten jatkoi hän päättäväisesti matkaansa eteenpäin. Kukkaspensaita oli yhä harvemmassa, mutta ne tulivat yhä suuremmiksi. Jokaisen luona pysähtyi Samuli hetkiseksi ja katseli ympärilleen, sitten meni hän eteenpäin, poiketen yhä enemmän vasemmalle.
"Ei, Samuli, nyt et saa mennä enää etemmäksi", huusi isä, "sieltä tulee eteen tuo kapea äkkijyrkänne". Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti niinkuin tulta puiden lomitse; aurinko paistoi erääseen pensaaseen joka oli täpösen täynnä punaisia tukkia. Samuli juoksi sinne kiireesti, mutta olikin jo samalla aivan tuon kallion reunalla, joka äkkijyrkkänä syöksyi alas syvyyteen. Samuli katseli ympärilleen ja kurkisti kukkien yli seinämätä alas. Sitte kääntyi hän takaisin. Herra Miller seisoi epätoivoisena hänen takanansa: tässä loppui tie, eikä lapsi ollutkaan löytynyt! Martti tarttui poikansa käteen vetääksensä häntä pois tuosta vaarallisesta paikasta, silloin sanoi Samuli yksivakaisena, niinkuin tavallisesti: "Tuolla alhaalla makaa hän." Herra Miller ryntäsi esiin, kumartui kuilun reunaman yli — — hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi; hän peräytyi, hänen polvensa vapisivat niin että hänen täytyi tarttua läheisimpään puuhun. Hän viittasi Marttia luokseen. Tämä piteli vielä Samulia lujasti kädestä. Nyt hän astui jyrkänteen partaalle ja katsoi alas syvyyteen. Siellä, täällä, kasvoi kallion raosta joku pensas; alhaalla, kammottavan etäällä, ulkoni kallionseinämästä kapea kiven liuska. Sillä aivan kallioon kiini hivuttautuneena makasi liikkumattomana pieni olento, kasvot kiveä vasten painettuina.
"Taivaan Jumala se on totta, tuolla makaa hän", sanoi Martti liikutettuna, "mutta elävänäkö, vaiko —"; hän ei lausunut lausettaan loppuun, yksi katse herra Milleriin sulki hänen suunsa. Tämä näytti näet siltä, kuin olisi hän voinut kaatua kuolleena maahan. Hän rohkaisi kuitenkin mieltänsä.
"Martti", sanoi hän hiljaa, "nyt emme saa hukata yhtään silmänräpäystä; jos lapsi vaan liikahtaa paikaltaan niin on se syvyydessä. Kuka laskeutuu tuonne alas? Kuka noutaa sen sieltä?"
Toiset miehet saapuivat samassa myöskin paikalle; toivottomina, mutta uteliaina olivat he kuitenkin seuranneet pikku opastajaa. Toinen toisensa perästä hekin menivät jyrkänteen reunalle katsomaan alas.
"Kuulkaa, miehet", sanoi herra Miller vapisevalla äänellä, "emme saa hukata silmänräpäystäkään. Kuka tahtoo sen tehdä? Kuka tahtoo auttaa? Kuka uskaltaa?"
Miehet katselivat toisiinsa, kaikki vaikenivat. Taaskin astui joku kuilun partaalle, katsoi alas, kääntyi sitte takaisin, kohautti olkapäitään ja meni pois.