"Kun hän tahtoi noita punaisia kukkia", vastasi Samuli.
"Vai niin, mutta mistä sinä sitte sen tiesit, että hän oli juuri tuolla kallionjyrkänteellä?"
"Kun häntä ei näkynyt ensimäisen pensaan luona, niin oli hän varmaankin mennyt etemmäksi, koska etempänä on yhä kauniimpia kukkia ja kaikista kaunein pensas on juuri kallion luona. Mutta en minä sitä tiennyt, että hän oli pudonnut alas", selitti Samuli.
Nyt herra Miller oli saapunut asuntonsa luo. Hän astui sisään ja avasi makuuhuoneen oven. Ella istui vielä äitinsä vuoteen vieressä ja piteli hänen kädestään. Äiti nojasi uupuneena päätään päänalukseen, hänen silmänsä olivat kiini. Herra Miller astui sängyn luo ja laski Elsan keskelle äidin vuodetta.
"Hyvää huomenta, äiti! Oletko sinäkin nukkunut hyvin", huudahti Elsa aivan iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka aamu tullessaan äitiä syleilemään. Tämä avasi silmänsä ja katsoa tuijotti lapseensa. Sitte tarttui hän siihen äkkiä, painoi sitä sydämelleen, niin voimakkaasti kuin jaksoi ja sanomattoman ilon kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei voinut puhua sanaakaan, ainoastaan kiittää sydämessään rakasta Jumalaa uudestaan ja yhä uudestaan. Ella piti lujasti pikku sisartaan kädestä ja sanoi kerta toisensa perästä: "Siinäkö sinä taas olet, Elsa? Missä sinä sitte olit koko yön niin yksinäsi?" Isä kertoi sitte, kuinka ja mistä Elsa oli löytynyt, ja kuinka Martti oli uskaltanut henkensä pelastaakseen lasta. Äitiä aivan värisytti tätä kuullessaan. Hän painoi lasta vielä kerran lujasti sydämelleen, kun hän kuvaili mielessään sitä hirveätä vaaraa, missä lapsi oli ollut koko yön.
"Oi, etkö sinä ole hirveästi peljännyt", kysyi Ella, jonka kävi Elsaa niin sääliksi, että kyyneleet väkisinkin tahtoivat tulla silmiin.
"Ei toki, minua ei ole ensinkään peloittanut", sanoi Elsa iloisesti. "Nyt minä tahdon kertoa, kuinka se kävi. Ensin juoksin minä sisään isän luo kysymään häneltä, josko nyt olisin saanut mennä Samulin kanssa hakemaan niitä punaisia kukkia. Mutta isä oli poissa. Silloin minä ajattelin, että hän kyllä lupaisi, kun jo eilenkin olisin mennyt niin mielelläni, enkä saanut silloin, ja niin minä menin Samulin luo. Mutta hänkin oli poissa. Silloin minä ajattelin: kyllä minä löydän ne punaiset kukat yksinänikin, sanoihan Samuli jo minne päin pitää mennä. Sitte minä menin ylös tuonne metsään ja etsin, enkä löytänyt. Mutta yht'äkkiä näin minä jotakin punaista välkkyvän puiden takaa ja minä juoksin sinne. Mutta ensin löysin minä vaan vähän kukkia, eikä ne olleet oikein helakan punaisia, mutta Samuli oli sanonut, että piti mennä syvälle metsään ja sitte yhä eteenpäin. Sitten minä menin vielä etemmäksi, ja siellä oli yhä enemmän kukkia ja vihdoin tuli suuri, hyvin suuri pensas ja siinä oli niin paljo kauniita punaisia kukkia; ne loistivat niin komeasti ja minä tahdoin saada ne kaikki, aivan kaikki ja silloin minä putosin yht'äkkiä alas eräälle kivelle. Mutta se oli hyvin kapea, ja sentähden minä vetäysin hyvin likelle kalliota ja ajattelin: minä tahdon maata hyvin hiljaa, isä kyllä tulee sitte minua noutamaan. Mutta sitten minua rupesi väsyttämään — ja jo oli tullut pimeäkin —, ja minä ajattelin, nyt minun varmaankin pitää nukkua, ja aamulla tulee sitte isä ja noutaa minut. Sitten minä ajattelin: nyt minun pitää vielä rukoilla, että rakas Jumala lähettäisi enkelinsä, että he suojelisivat minua, kun minä nukun ja sitten minä rukoilin:
"Oi Jeesus, avun tuoja,
Levitä siipeis suoja,
Niin olen turvassa!
Valvokoon enkelisi.
Ettei mua turmelisi
Pauloillaan viekas saatana!"
"Sitte minä nukuin makeasti, kunnes mies tuli, ja minä tiesin heti, että isä oli hänet lähettänyt."
Äiti oli vavistuksella seurannut kertomusta. "Mutta nyt ei minun pikku heinäsirkkani enää mene yksikseen askeltakaan", sanoi isä, niin vakavasti, kuin hän suinkin voi, sydämensä ilossa.