"Teille, Martti, minä en ole vielä tarjonnut mitään", sanoi herra Miller. "Teille minun olisi pitänyt ensiksi osottaa kiitollisuuttani ja sellaisella tavalla, että siitä olisi teille tosi-iloa. Sanokaa toivoisitteko jotain erityistä?"
Martti pyöritti lakkiaan käsissään, sitte hän sanoi hidastellen: "Johan minä olen kauankin toivonut erästä asiaa, mutta en minä sitä uskalla sanoa; senhän ei olisi pitänyt johtua nyt mieleenikään."
"Sanokaa vaan pois", kehoitti herra Miller, "kenties minä voin auttaa."
"Minä olen aina ajatellut", jatkoi Martti hitaasti, "että, jospa minäkin kerran pääsisin niin pitkälle, kuin naapurini tuolla vastapäätä, että uskaltaisin ruveta lehmän ostoa tuumaamaan. Minulla on jokseenkin paljon heiniä ja sitten me tulisimme huoletta toimeen."
"Se on hyvä, Martti", sanoi herra Miller, "me tapaamme pian toisemme."
Sitten hän otti Elsaa kädestä ja lähti hänen kanssaan palausmatkalle.
"Ja mitä ystävämme Samuli sitte haluaa", kysyi hän.
"Oi, hän on tyhmä", huusi Elsa, "hän tahtoo vaan keltatupsuisen ruoskan! Sehän ei ole mitään."
"Onhan toki, onhan se jotakin", vakuutti isä. "Näetkö, jokaisella lapsella on omat ilonsa; Samulille tuottaa tuollainen ruoska aivan yhtä suuren ilon, kuin sinulle kaikkein komein nukkikamari."
Elsa tyytyi tähän selitykseen ja nyt hän tuskin malttoi odottaakaan, että tuo toivottu esine saapuisi.
Seuraavana päivänä herra Millerillä oli tehtävä matka alas laaksoon. Elsa tiesi kyllä syyn siihen ja hyppeli ilosta koko aamun. Mutta isä ei lähtenyt, ennen kuin hän oli oikein teroittanut pikku "heinäsirkkansa" mieleen, ettei hän saisi yksin mennä ainoatakaan askelta majasta ja neiti Hellmer sai ankaroita määräyksiä. Tämä oli tuona hirmuyönä ollut sellaisessa tuskassa, ettei noita neuvoja olisi tarvittukaan. Hän aikoi nyt päin vastoin niin vahtia Elsaa, ettei päästäisi häntä silmänräpäykseksikään näkyvistä, mutta se taisi kuitenkin käydä liian vaikeaksi.