"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina pöydässä, lapsi kulta", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi saavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja äidin väliin ja aamiainen alkoi.

Jo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille lähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan. Tämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.

Menneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin vuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin kanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne uudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa ja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas Kasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi niillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi, eivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut heille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin vuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun vieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku talonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen molemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen vaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin perheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja molemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja hänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan vuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset kauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista ja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen, ja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa lähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa kysyi: "Äiti, joko nyt kesä pian tulee?"

Nyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo sanat: "Milloin lähdemme Gemmille?" Päivä päivältä kasvoi lapsen malttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt, sillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin ja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä kohti.

Vihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri markkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita, ettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki kolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko Millerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti Hellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa tulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle, nythän matkustettiin Gemmille!

Toinen luku.

Gemmillä.

Gemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja johtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa, jyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli eräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri, punainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja jota hän vähän väliin ihastellen katseli.

Nyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa katseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa polkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle. Siellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty pieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista oli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta ja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa ja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella, hänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen navetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen naapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin, josta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine madonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin oma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin "vahvaksi Martiksi". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja tuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon täytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.

Vahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli kaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita Gemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään niin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia matkustajain mukana vuorilla.