Missä kauniita, vihreitä laidunkunnaita kohoaa taivaalle toinen toisensa perästä ja missä laaksot niiden lomassa ovat loistavien punaisten ja sinisten kesäkukkien peitossa, siellä on pieni kylä nimeltä Altkirch. Siisti, valkea pikku kirkko punaisine tornineen ja puutalot yltympäri seisovat tuulensuojassa vihreätä taustaa vasten, sillä kylän takana ja molemmilla puolin kohoaa kukkuloita, ja vain etuosa on vapaa ja avonainen. Tämä on vastapäätä kohoavalle, vihreälle Rechbergin kukkulalle päin, jonka huipulta toinen kylä valkeine kivitaloineen loistaa etäälle. Sen nimi on kuten kukkulankin Rechberg. Kunnaitten lomitse syöksyy raju Ziller-puro, joka tuo mukanaan alas vuorilta paljon puita ja vierinkiviä saineissa aalloissaan. Altkirchistä Rechbergiin johtaa ajotie, jonka täytyy tehdä suuri mutka. Aluksi kulkee se mutkistellen Ziller-purolle asti, sitten vanhan, katetun sillan yli ja toiselta puolen taas mutkaisena Rechbergin kylään. Koko matka kestänee lähes kaksi tuntia. Lyhempi ja paljon herttaisempi on kapea polku. Se vie keskeltä kukkulaa alas Ziller-purolle, suoraan kaitaa puusiltaa kohden, joka sillä paikalla johtaa vuolaan puron yli. Silta on niin kapea, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan saattaa kulkea sen yli, ja on hyvä, että molemmille puolille on asetettu kaidepuut, joten voi pitää kiinni niistä, sillä heikko silta vapisee ja heiluu joka askeleella, niin että kulkijan valtaa varsin epävarma tunne tästä astuessaan.
Yltympäri ei erota ainoatakaan asumusta vihreillä kukkuloilla, vain viimeisellä, jolta polku jyrkkänä laskeutuu purolle, seisoo yksinäinen kappeli ja katselee ammoisista ajoista asti vuolasta virtaa ja usein tulvan viemää ja taas korjattua siltaa.
Altkirchissä on paljon köyhiä ihmisiä, sillä siellä on vähän työnansiota saatavissa. Useimmat miehet käyvät päivätyöläisinä naapuritaloissa, muutamilla on myöskin palanen maata, jota he viljelevät, ja vain parilla kolmella kylän talonpojista on kyllin maata voidakseen pitää useampia lehmiä.
Yksi köyhimpiä koteja oli vakkamestari Joosefin, joka asui syrjäisessä, vanhassa mökissä kappelille vievän tien varrella aivan yksikseen. Tupaa peittivät melkein kokonaan ikivanhan pajun pitkälle riippuvat oksat. Ne olivat levinneet leviämistään, kunnes lopulta ympäröivät koko mökin. Joosef oli aina asunut mökkisessä, sillä se oli ollut jo hänen isälläänkin, joka siinä oli elänyt ikivanhaksi. Nyt oli Joosefista itsestään tullut vanha mies ja hän asui tuvassa ijäkkään, kauvan sairastaneen vaimonsa ja kahden lapsenlapsensa kera.
Joosefilla oli ainoa poika Juuso, joka aina oli ollut sävyisä, mutta hieman huikentelevainen ja epävakainen ihminen. Hänen nykyistä olinpaikkaansa eivät ijäkkäät vanhemmatkaan tietäneet; jo kuusi vuotta oli hän ollut poissa kotoa ja sen ajan kuluessa antanut niukasti tietoja itsestään. Juuso oli hyvin varhain mennyt naimisiin, ja se oli ollut vanhempien mieleen, sillä hänen vaimonsa oli tuo ahkera, kelpo Heleena, josta kaikki pitivät. Hän oli hyvännäköinen ja kulki aina tietään hiljaisena, ahkerana ja tunnollisena. Hän piti myös kaiken miehensä asunnossa hyvässä järjestyksessä, ja Joosefilla ja hänen vaimollaan oli hyvät päivät niinkauan kuin Heleena-tytär oli talossa. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään eikä antanut vanhuksien tehdä mitään, sillä hän sanoi, että isän ja äidin tuli nyt levätä, he olivat tehneet kylliksi, ja heidän kahden nuoren oli nyt valmistettava vanhuksille hyviä päiviä, Juuso kävi joka päivä työssä suuressa kartanossa Ziller-puron toisella puolen ja toi lauantaisin sievän rahasumman kotiin. Kaikki oli niin hyvin järjestetty ja kävi niin onnellisesti hyvinvoinnissa ja tyytyväisyydessä, että Juusokin tottui tasaiseen elämään eikä muuta toivonut kuin että sellaista jatkuisi.
Kolme vuotta kului siten häiritsemättömässä rauhassa ja vanha munkki isä Kleemens, joka asui pitkässä, vanhassa rakennuksessa Altkirchin takana ja usein astui Joosefin tupaan, sanoi monesti: "Joosef, teillä on hyvä asua, täällä ei kuule yhtään pahaa sanaa." Ja hänen hyvät silmänsä loistivat ilosta, kun Heleena aina yhtä puhtaana ja siistinä astui sisään ja toivotti hänet iloisella äänellään tervetulleeksi, ja kun pikku Helli hänen käsivarreltaan jo kaukaa ojensi isä Kleemensille kätösensä. Silloin toisti tämä vieläkin: "Niin tosiaan, teillä on hyvä asua, Joosef!"
Kun pikku Helli oli lähes kaksivuotias, tuli pikku Seppi maailmaan. Se oli suuri ilo kaikille, mutta heti sen jälkeen tapahtui surullisin onnettomuus, mikä saattoi kohdata Joosefin kotia: Kuolema tempasi Heleenan hänen mieheltään ja pienokaisiltaan. Hän jätti aukon, joka ei enää ollut täytettävissä. Siitä alkaen kuljeskeli Juuso niinkuin se, jolla ei enää ole mitään päämäärää. Hänet valtasi levoton, epävakainen mieli, hän ei enää saattanut jäädä kotiin sunnuntaisin kuten hän muulloin niin mielellään oli tehnyt. Jokin ajoi häntä pois, yhä kauemmas, ja lopuksi arveli hän, että hänen kävisi taas paremmin, kunhan hän vain pääsisi pois kylästä ja hakisi muualta työtä. Hän lupasi lähettää vanhemmilleen aika ajoin rahaa heidän ja lasten elatukseksi, ja niin hän lähti. Jonkun aikaa piti hän lupauksensa ja lähetti avustusta. Sitten se loppui, eivätkä he kuuteen vuoteen enää olleet saaneet tietää mitään hänestä, ei, mihin hän oli joutunut eikä edes, oliko hän enää elossakaan. Sillävälin olivat molemmat vanhukset käyneet yhä vanhemmiksi ja köyhemmiksi. Ainoa vähäinen elatuskeino, mikä heille oli jäänyt, oli siinä, että isoisä punoi pajunoksista vakkasia ja antoi ne perjantaisin juustomiehen mukaan, kun tämä vei juustonsa kaupungin torille. Paljoa ei isoisä ansainnut tekemillään vakoilla, ja isoäidin täytyi paloitella joka leivänkappale, jotta päästäisiin päivästä toiseen. Niin oli nyt Helli tullut lähes yhdeksän-, Seppi lähes seitsemänvuotiaaksi, ja Hellin täytyi jo aika lailla auttaa isoisää kaikissa toimissa, sillä yli neljä kuukautta oli isoäiti jo maannut vuoteen omana eikä voinut enää yhtään mitään tehdä. Niinpä täytyi isoisän ja pikku Hellin yhdessä päivittäin huolehtia keittämisestä, mikä tosin ei ollut varsin mutkikasta, sillä ei keitetty mitään muuta kuin maissipuuroa ja perunoita ja silloin tällöin harvinaisuuden vuoksi hiukan kahvia. Mutta tarvittiin kumminkin nuo kaksi valmistamaan ruokaa, sillä pikku Helli oli vielä liian pieni nostelemaan pannua, eikä isoisä milloinkaan oikein tiennyt, missä järjestyksessä keittohommat oli suoritettava, jonka taas pikku Helli tiesi tarkoin. Siten he aina yhdessä työskentelivät keittiössä, ja tavallisesti seisoi pikku Seppi tällöin myöskin tuossa pienessä sopessa, jossa toiset kaksi tuskin saattoivat liikkua ja oli milloin toisen, milloin toisen tiellä suurin silmin katselemassa ja odottamassa niitä ihania laitoksia, joita siinä valmisteltiin. Eivätkä isoisä ja Helli enää yrittäneetkään karkoittaa pienokaista pienestä keittiöstä, hehän kyllä hyvin tiesivät, että hän kahden minuutin kuluttua olisi taas siellä, sillä pikku Sepillä oli monessa asiassa sanomaton kestävyys.
Kaunis, lämmin syyskuun aurinko kimalteli Altkirchin ympärillä olevilla, vihreillä kukkuloilla. Nyt juuri osui muutamia säteitä himmeitten ikkunaruutujen läpi isoäidin vuoteelle.
"Oi, Jumalani!" huokasi hän, "vieläkö aurinkokin paistaa? Kunpa minäkin vietä kerran pääsisin ulos! Mutta kyllähän jo alallanikin pysyisin, kunhan ei vuode olisi kova kuin puu; patjassakaan ei ole enää mitään. Ja kun ajattelen talvea sitten, jolloin minun täytyy virua kovalla säkillä ohuen peittopahasen alla ilman kunnon patjaa: Minunhan täytyy paleltua kaiken muun lisäksi, johan minua nyt viluttaa."
"Ei nyt vielä auta talvea surra", sanoi isoisä vaimentaen, "vielähän silloinkin Taivaan isä elää, hän on auttanut meitä jo monta kertaa pulassa ollessamme, älä unohda sitä. Mitähän, jos kiehauttaisimme sinulle kahvitilkan, jotta lämpiäisit?"