Isoäiti halusi mielellään kahvikupposen, ja isoisä avasi oven keittiöön, sillä sinne pääsi suoraan huoneesta, missä isoäidin vuode oli. Pienet portaat uunin takana johtivat ylös makuukammioon, jossa isoisä nukkui lasten kera. Hän viittasi nyt pikku Helliä tulemaan mukaan, ja samassa tuli Seppikin perässä, sillä hänen täytyi katsella, mitä syötävää mahdollisesti valmistettaisiin. Keittiössä otti isoisä pannun hyllyltä ja kaatoi siihen vettä, sitten sanoi hän: "Pikku Helli, mitä nyt ensiksi pannaan?"
"Ensiksi minun täytyy jauhaa kahvipavut", ilmoitti lapsi ja istui heti jakkaralle vanha kahvimylly polvella ja väänsi kaikin voimin. Mutta hän ei liene ollut aivan tyytyväinen jauhamiseensa, sillä hän tarkasteli myllyä puolelta ja toiselta ja veti vihdoin sen laatikon huolellisesti auki. Siinä oli kauniin jauhon sijasta, jota siinä olisi pitänyt olla, suuria murenia, melkeinpä kahvipavun puolikkaitakin. Pikku Helli ojensi kauhistuneena laatikkoa isoisää kohti ja näytti hänelle vahinkoa. Tämä huomasi sen ja sanoi rauhoittaen: "Älä nyt vain nosta mellakkaa, ettei isoäiti kuule, muuten hän voivottaa ja luulee, ettei hän saa enää koskaan juoda kahvia, odotahan nyt hiukan."
Samassa meni isoisä ulos ja palasi kohta takaisin kädessä iso kivi. Sillä hän murensi ja hieroi kahvipavut paperilla, ja sitten kaatoi pikku Helli karkean jauhon pannuun. Mutta kun isoäiti pian sen jälkeen sai kupin käteensä, huudahti hän valittaen: "Voi, voi! Siinähän kelluu suuria jyväsiä pinnalla, kahvimylly on särkynyt. Voi, kunpa se olisi kestänyt, me emme jaksa ostaa uutta enää." Mutta isoisä sanoi lepyttelevällä äänellä: "Älähän nyt sitä harmittele, kärsivällisyydellä moni seikka korjataan."
"Niinpä kylläkin, muttei kahvimyllyä", voivotti isoäiti vieläkin.
Pikku Helli ja Seppi saivat myös kumpikin kupillisen kahvia ja perunanmurusia sen kanssa, sillä leipää saivat he vain sunnuntaisin kappaleen kumpikin, Sitten haki isoisä esille vakkaset, jotka oli punonut, sitoi ne parittain nuoralla yhteen ja antoi kummankin lapsen käteen kimpun pieniä vakkoja. Sitten käski hän heidän lähteä matkaan ja varoitti heitä vielä tulemasta liian myöhään kotiin. He tiesivät jo, mihin heidän vakkoinensa oli mentävä, sillä heidän oli joka toinen viikko saatettava sellainen lähetys juustomiehelle. Tämä asui jokseenkin kaukana kylästä, täytyi kulkea kukkuloitten toiselle puolelle, kappelin ohi, ylös metsään asti, siellä oli hänen mökkinsä.
Lapset lähtivät nyt yhdessä matkaan, ja kun pikku Helli yhä tunnollisesti jatkoi matkaansa, niin täytyi Sepinkin seurata, vaikkakin hän kernaasti olisi pysähdellyt ja katsellut yhtä ja toista. Vasta kun he saapuivat kappelille, pysähtyi Helli ja sanoi: "Laske vakat tähän maahan, Seppi, meidän pitää nyt mennä kappeliin rukoilemaan Isämeidän; sen aikaa ne voivat olla tässä."
Mutta Seppi oli itsepäinen.
"En tahdo mennä sisälle, minun on liian kuuma", sanoi hän ja istui maahan.
"Ei, Seppi, tule nyt, kyllä se täytyy tehdä", kehotti Helli. "Etkö muista enää isä Kleemensin sanoneen, että kappelin ohi kulkeissa aina on mentävä sisään jotakin rukoilemaan. Nouse nyt ja tule pian!"
Seppi jäi itsepintaisesti maahan istumaan. Mutta Helli ei jättänyt häntä rauhaan. Vallan surullisena tarttui hän hänen käteensä ja nosti hänet seisaalleen. "Sinun täytyy tulla, Seppi, sillä lailla ei varmaankaan käy hyvin, sinun pitäisi myös rukoilla mielelläsi."