Koko tämän päivän olikin Monnin suussa ainainen riemulaulelo, ja se tarttui vuohiinkin, jotka hyppelivät ja juoksentelivat ympäri kuin olisi siellä ylhäällä ollut suuri juhla. Aurinko paistoi niin iloisesti siniseltä taivaalta, ja pitkällisen sateen jälkeen olivat kaikki kasvitkin niin raikkaita ja punaiset ja keltaiset kukat niin loistavia, että Monnista tuntui kuin ei hän vielä milloinkaan olisi nähnyt vuorta ja laaksoa ja koko maailmaa niin kauniina. Vuonaansa ei hän vielä koko päivänä laskenut luotaan, hän nyhti sille parhaat yrtit, syötti sitä ja sanoi yhä uudelleen: "Pikku Maggi, sinä hyvä, pikku Maggi, sinun ei tarvitsekaan kuolla, sinä olet nyt minun omani ja käyt kanssani laitumella niin kauan kuin elämme." Ja kaikuvasti laulaen ja joikahutellen tuli Monni illalla takaisin ja vietyään Mustikin navettaan otti hän vuonan käsivarrelleen, hänenhän oli nyt vietävä se mukanaan kotiin. Pikku Maggi ei näyttänytkään ensinkään haluavan mieluummin jäädä entiseen kotiinsa, vaan painautui Monnia vasten ja tunsi olevansa parhaimmassa turvassa, sillä Monnihan oli jo kauvan kohdellut sitä paremmin ja hellemmin kuin sen oma emä.
Kun Monni sitten saapui isoäidin luo pikku Magginsa olallaan, ei tämä laisinkaan ymmärtänyt näkyä, eivätkä Monnin huudot pitkän matkan päästä: "Se on minun omani, isoäiti, se on minun!" vielä moneen aikaan selittäneet hänelle asiaa. Mutta Monni ei vielä voinut kertoa, ensin juoksi hän navettaan ja laittoi sinne pikku Maggille oivan, pehmeän sijan tuoreista oljista ihan Ruunikin viereen, jottei vuona pelkäisi. Sitten laski hän sen vuoteelleen ja sanoi: "Kas niin, pikku Maggi, nuku nyt hyvin uudessa kodissasi! Noin sinun aina pitää olla, joka päivä teen sinulle uuden vuoteen!"
Vasta nyt palasi Monni kummastuneen isoäidin luo ja heidän istuessaan yhdessä illallisella kertoi hän tälle koko jutun alusta alkaen, kolme surullista päiväänsä ja tämänpäiväisen, onnellisen lopun. Isoäiti kuunteli aivan hiljaa ja tarkkaavaisena, ja kun Monni oli lopettanut, sanoi hän vakavasti: "Monni, sinun tulee koko elämänikäsi muistaa, mitä sinulle nyt on tapahtunut! Sillävälin kuin sinä tuotit itsellesi raskasta surua tekemällä väärin auttaaksesi elukkaa, oli hyvä Jumala jo kauvan sitten keksinyt keinon sen auttamiseksi ja sinun ilahduttamiseksesi, heti kun sinä vain teit sen, mikä hänen edessään oli oikein. Jos olisit heti tehnyt oikein ja luottanut Jumalaan, niin olisi kohta kaikki käynyt hyvin. Nyt on hyvä Jumala auttanut sinua niin aivan ansiottasi, ettet koko elämässäsi saa sitä unohtaa."
"Ei, en totisesti tahdokaan sitä koskaan unohtaa", sanoi Monni innokkaasti myöntäen, "ja varmaan tahdon aina ajatella: Minun on vain tekeminen, mikä on hyvän Jumalan edessä oikein, lopusta hän kyllä pitää huolen."
Mutta ennenkuin Monni saattoi asettua levolle, täytyi hänen vielä kerran mennä navettaan vuonaansa tervehtimään ja katsomaan, oliko todellakin mahdollista, että se makasi siellä ja oli hänen omansa.
Yrjö sai lupauksen mukaan kymmenen markkaansa, mutta niin helposti ei hänen kumminkaan pitänyt asiasta selviytymän.
Kun hän taas tuli kylpyhuoneelle, vietiin hänet isännän eteen. Tämä tarttui pojan kaulukseen, pudisti häntä kelpo lailla ja sanoi uhkaavasti: "Yrjö! Yrjö! Älä yritäkään toista kertaa saattaa koko taloani huonoon maineeseen! Jos sellaista vielä kerrankin tapahtuu, niin lähdet talostani tavalla, joka ei sinua miellytä! Kas, tuolla ylhäällä on varsin norja pajunvitsa sellaisten tapausten varalta. Mene nyt ja ajattele sitä!"
Mutta tapauksesta oli vielä muutakin seurausta pojalle: Kun tästälähin jotakin hukkui kylpyhuoneella, huusi koko palvelijakunta heti: "Se on Kyblisin Yrjöllä!" Ja jos tämä sittemmin tuli taloon, niin ahdistivat he kaikki yhdessä häntä ja huusivat: "Anna se tänne, Yrjö! Anna pois!" Ja miten hän vakuuttikin, ettei hänellä ollut mitään eikä hän tiennyt mistään, niin huusivat he kaikin hänelle: "Kyllä sinut jo tunnetaan!" ja: "Meitä sinä et petkuta!"
Niin oli Yrjöllä jatkuvasti kestettävänä mitä uhkaavimpia hyökkäyksiä eikä hänellä ollut tuskin yhtään rauhallista hetkeä enää, sillä kun hän nyt vain näki jonkun tulevan itseään kohden, luuli hän jo tultavan kysymään: "Etkö ole sitä tai tätä löytänyt?" Niin ei Yrjön koskaan enää ollut oikein hyvä olla ja hän ajatteli sadat kerrat: "Kun olisin sentään antanut sen ristin heti takaisin; en ikinäni enää pidä mitään, mikä ei ole omaani."
Monni ei lakannut koko kesänä laulamasta eikä huhuilemasta, sillä hänen oli niin hyvä olla siellä ylhäällä vuohineen, parempi kuin tuskin kenenkään muun ihmisen maailmassa. Usein loikoessaan hyvinvoivana Kalliosaarnastuolilla ja silmäillessään alas aurinkoiseen laaksoon tuli hän ajatelleeksi, kuinka hän silloin istui raskas paino sydämellään Sadekallion alla, ja kaikki ilo oli poissa, ja hän sanoi joka kerta sydämessään: "Minäpä tiedän, kuinka teen, jottei milloinkaan enää käy niin. En tee enää mitään, jota tehdessäni en voisi iloisesti katsahtaa ylös taivaalle, koska se on hyvän Jumalan mieleen."