"Onko kaikki käynyt hyvin, Monni?" kysyi hän ystävällisesti, vei sitten Ruunikin navettaan ja alkoi heti lypsää sitä. Isoäiti oli vielä roteva nainen, huolehti kaikesta tuvassa ja navetassa ja piti kaikkialla hyvää järjestystä yllä. Monni seisoi navetan ovella ja katseli iso-äitiä. Kun lypsy oli lopussa, meni tämä mökkiin ja sanoi: "Tule Monni, sinun on varmaankin nälkä."
Hän olikin jo kattanut pöydän valmiiksi, Monni sai vain istua syömään. Isoäiti istuutui hänen viereensä, ja vaikka pöydällä ei ollut muuta kuin vati täynnä maissipuuroa keitettynä Ruunikin maitoon, niin söi Monni kumminkin hyvällä ruokahalulla. Samalla kertoi hän isoäidille, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Lopetettuaan ateriansa vetäytyi hän vuoteelleen, sillä aamun sarastaessa oli hänen taas lähdettävä lauman kanssa laitumelle.
Täten oli Monni viettänyt jo kaksi kesää. Näin kauan hän oli jo ollut vuohipaimenena ja oli jo niin tottunut tähän elämään ja kiintynyt elukkoihinsa, ettei hän voinut kuvitellakaan mitään muuta. Monni oli asunut isoäitinsä kanssa niin kauvan kuin hän saattoi muistaa. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä ollessaan aivan pieni, hänen isänsä lähti pian sen jälkeen sotapalvelukseen Neapeliin ansaitakseen jotakin, kuten hän sanoi, sillä hän arveli sen käyvän siellä pikemmin.
Hänen vaimonsa äiti oli myös köyhä, mutta hän otti heti tyttärensä hyljätyn poikasen, pikku Salomonin, luokseen ja jakoi hänen kanssaan, mitä hänellä oli. Hänen kodillaan olikin siunausta, eikä hänen vielä koskaan ollut tarvinnut kärsiä puutetta.
Vanhasta kunnon Liisasta pitivät kaikki kyläläiset paljon, ja kun kaksi vuotta sitten oli nimitettävä uusi vuohipaimen, silloin äänestivät kaikki yksimielisesti Monnia, sillä jokainen soi mielellään työteliäälle Liisalle, että Monnikin nyt voisi jotakin ansaita. Hurskas isoäiti ei antanut Monnin lähteä ainoanakaan aamuna muistuttamatta hänelle: "Älä unohda, Monni, kuinka lähellä hyvää Jumalaa olet siellä ylhäällä, ja muista, että hän näkee ja kuulee kaikki, etkä sinä voi mitään kätkeä hänen silmiltään. Mutta älä myöskään unohda, että hän on lähellä sinua auttamassakin. Sen tähden ei sinun koskaan tarvitse pelätä, ja jollet siellä ylhäällä voi huutaa ketään ihmistä apuun, niin huuda vain hyvää Jumalaa hädässä, hän kuulee sinua kohta ja tulee avuksesi."
Siten lähti Monni alun pitäen täynnä luottamusta yksinäisille kukkuloille ja korkeimmille kallioille eikä milloinkaan hituistakaan pelännyt eikä kauhistunut, sillä hän ajatteli aina:
"Jota ylemmäs kuljen, sitä lähempänä hyvää Jumalaa olen ja sitä turvallisempi kaiken suhteen, mikä minua voi kohdata." Niin ei Monnilla ollut surua eikä huolta ja hän saattoi iloita kaikesta, mitä hän koki aamusta iltaan, eikä ollut kumma, että hän alituisesti vihelsi, lauloi ja remusi, sillä hänen täytyi purkaa suurta iloisuuttaan.
Toinen luku.
Monnin elämä vuorilla.
Seuraavana aamuna heräsi Paula aikaisemmin kuin koskaan ennen, äänekäs laulu oli herättänyt hänet unesta. "Siinä vuohipaimen varmaankin jo menee", sanoi hän, hypähti vuoteestaan ja juoksi akkunaan.