Aivan oikein, Monni seisoi siinä raikkain punaisin poskin ja oli juuri hakenut vanhan vuohen ja vuonan navetasta. Nyt heilautti hän ruoskaansa ilmassa, vuohet hyppelivät ja keikkuivat hänen ympärillään, ja samassa koko lauma lähti eteenpäin, ja yhtäkkiä korotti Monni taas äänensä ja lauloi, niin että vuoret kaikuivat:
"Tuoll' ylhäällä kuusissa Kuoro lintujen soi, Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi."
"Tänään pitää hänen kerrankin laulaa minulle koko laulunsa", sanoi Paula, sillä nyt oli Monni jo kadonnut näkyvistä, eikä hän enää voinut erottaa hänen etäistä lauluaan.
Taivaalla leijailivat vielä rusottavat aamupilvet, ja raitis aamutuuli suhisi Monnin korvissa hänen noustessaan vuorille. Se olikin juuri hänen mieleensä. Hän laulaa helähytteli mielihyvästä ensimäiseltä kallionkielekkeeltä niin kovasti alas laaksoon, että moni nukkuja alhaalla kylpylaitoksessa hämmästyneenä avasi silmänsä, mutta sulki ne taas kohta, sillä ääni oli tuttu ja ilmoitti, että saattoi nukkua vielä hetkisen, sillä vuohipaimen tuli aina niin varhain. Sillävälin kiipesi Monni vuohineen tunnin ajan ylemmäs ja ylemmäs, aina korkeille kallioille asti.
Monnin ympärillä oli tullut yhä kauniimpaa, kuta ylemmäksi hän ehti. Aika ajoin silmäili hän ympärilleen ja katsahti kirkkaalle taivaalle, joka kävi yhä sinisemmäksi, sitten alkoi hän taas laulaa täyttä kurkkua, sitä kovemmin ja iloisemmin, jota ylemmäs hän tuli:
"Tuoll' ylhäällä kuusissa Hyvät herkkuni lie Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi.
Ja aurinko ja tähdet Sekä kuutamo yön, Ne iloksemme antoi Hellä Isämme syön.
Punakukkia kevät Sekä keltaisia tuo, Sinitaivaskin kaunis Ilon yltäisen suo.
Kesän runsahat marjat Kuoro lintujen soi, Punaposkiset, mustat, Ne varrelta vien.
Ja kun valkeena lehto On pähkinöitään, Syö vuoheni ruohon Sinne itsekin jään.