Ja talvellakin laulan, Ei itkeä saa, Kun armahin kevät Taas pian palajaa."
Nyt saavuttiin huipulle, mihin hän tavallisesti pysähtyi ja missä hän nyt aikoi viipyä koko päivän. Siinä oli pieni, vihreä ylätasanko, jossa oli niin ulkoneva kieleke, että siltä saattoi nähdä etäälle yltympäri, kauas laaksoon. Tämän kielekkeen nimi oli Kalliosaarnastuoli, ja siellä saattoi Monni usein oleskella tuntikausia ja katsella ympärilleen ja vihellellä itsekseen elukoitten hauskasti etsiskellessä ruohoa hänen ympäriltään.
Heti kun Monni oli päässyt perille, otti hän pienen eväspussinsa selästään, pani sen maankoloon, jonka hän itse oli sitä varten kaivanut, astui sitten Kalliosaarnastuolille ja heittäytyi maahan kerrankin oikein nauttiakseen.
Taivas oli nyt käynyt tummansiniseksi, ylhäällä olivat korkeat vuoret pilviä piirtävine huippuineen ja suurine jääkenttineen tulleet näkyviin, ja alhaalla hohti kaukaa vihreä laakso aamuvalossa. Monni loikoi maassa, katseli ympärilleen, lauloi ja vihelteli. Vuorituuli vilvoitti hänen lämpöisiä kasvojaan, ja jos hän lakkasi viheltämästä, livertelivät linnut hänen yläpuolellaan sitäkin iloisemmin ja lensivät kohden sinitaivasta.
Monnista tuntui sanomattoman hyvältä. Silloin tällöin tuli pikku Maggi hänen luokseen ja hieroi hiukan päätään Monnin olkapäihin kuten se aina pelkästä hellyydestä teki, sitten määki se lempeästi, meni Monnin toiselle puolelle ja hieroi taas päätään hänen olkaansa. Toisistakin vuohista tuli milloin toinen, milloin toinen katsomaan paimenta ja jokaisella oli oma tapansa tervehtiessään.
Ruunikki, hänen oma vuohensa tuli hyvin huolekkaan näköisenä ja tarkasti, oliko kaikki järjestyksessä. Se seisoi sitten hänen vieressään ja katseli häntä, kunnes hän sanoi: "Niin, niin Ruunikki, kaikki on hyvin, menehän vain takaisin syömään." Pieni valkea vuohi ja Pääsky, joka oli saanut nimensä siitä, että se oli niin laiha ja ketterä ja hyökkäsi joka paikkaan kuin pääskyset pesiinsä, ryntäsivät aina yhdessä Monnin kimppuun sellaisella voimalla, että ne varmaankin olisivat kaataneet hänet kumoon, ellei hän jo ennestään olisi ollut pitkänään, ja kohta sen jälkeen ryntäsivät ne taas pois.
Kiiltävä Mustikki, kylpylaitoksen isännän vuohi, pikku Maggin emä oli hieman ylpeä, se tuli vain noin parin askeleen päähän, katseli pää pystyssä Monnia — se ei näet tahtonut olla liian tuttavallinen — ja meni sitten taas tiehensä. Mutta suuri Sulttaani, pukki, näyttäytyi aina vain kerran, puski silloin tieltään kaikki, jotka hän tapasi Monnin läheisyydessä, ja määki muutamia kertoja niin merkitsevästi kuin olisi hänellä annettavina tietoja lauman tilasta, jonka johtajaksi hän tunsi itsensä.
Ainoastaan pikku Maggi ei milloinkaan antanut tunkea itseään suojelijansa luota. Jos pukki tuli ja tahtoi puskea sen syrjään, niin se ryömi niin syvälle Monnin kainaloon tai pään alle, ettei suuri Sulttaani ensinkään enää hätyyttänyt sitä, eikä pikku vuona siten Monnin turvissa hituistakaan pelännyt Sulttaania, vaikka se muuten värisi, kun tämä vain tuli sen läheisyyteen.
Niin oli aurinkoinen aamu kulunut, Monni oli jo murkinoinut ja seisoi nyt miettiväisenä nojaten sauvaansa, jota hän täällä ylhäällä usein tarvitsi, sillä se oli hänelle ylöspäin ja alaspäin kapuamiseen varsin mukava. Hän ajatteli, nousisiko hän jollekin toiselle puolelle vuorta, sillä korkeammalle ylös ei hän tänä iltapäivänä halunnut mennä vuohien kanssa, kysymys oli vain siitä, mille puolelle. Hän päätti mennä vasemmalle, sillä siihen suuntaan päästiin kolmelle Louhikäärmekalliolle, joiden ympärillä kasvoi niin hienoa ruohoa, että se oli todellista juhlaruokaa vuohille.
Polku oli jyrkkä ja ylhäällä kallioseinämällä oli vaarallisia paikkoja, mutta hän tiesi hyvän tien, ja olivathan vuohet ymmärtäväisiä eivätkä helposti eksyneet. Hän lähti nousemaan mäkeä, ja iloisesti kiipesivät kaikki hänen vuohensa mukana milloin hänen edellään, milloin hänen perässään, pikku Maggi ihan hänen läheisyydessään, välistä hän pitelikin siitä ja veti sitä mukanaan, kun tuli peräti jyrkkä kohta. Kaikki kävi kumminkin aivan hyvin, ja nyt olivat he ylhäällä. Korkealle hypellen riensivät vuohet kohta vihreitä pensaita kohden, sillä he kyllä tunsivat oivallisen rehun, jota he jo usein olivat täällä nakertaneet.