"Siivosti, siivosti vain!" muistutti Monni, "älkääkä tyrkkikö toisianne jyrkissä kohdissa, silmänräpäyksessähän joku voisi pudota ja taittaa jalkansa. Pääsky! Pääsky! Mikä sinun päähäsi on pälkähtänyt?" huusi hän samassa sangen kiihtyneenä ylös kallioita kohden, sillä ketterä vuohi oli kiivennyt ylös korkeille Louhikäärmekiville, seisoi nyt yhden kiven äärimmäisellä reunalla ja katseli häntä sieltä varsin nenäkkäästi. Hän kiipesi kiireesti ylös, sillä vain yksi ainoa askel olisi tarvittu, ja Pääsky olisi suistunut kuiluun. Monni oli sangen nopsa, muutamassa hetkessä oli hän kivellä, tarttui nopealla otteella pääskyn jalkaan ja veti sen takaisin. "Tule nyt minun kanssani, sinä ymmärtämätön elukka", torui Monni, veti Pääskyn mukanansa alas toisten luo ja piteli sitä vielä hetkisen, kunnes se oli oikein päässyt syömisen alkuun erään pensaan vieressä eikä enää ajatellut karkaamista.
"Missä on pikku Maggi?" huudahti Monni äkkiä nähdessään Mustikin seisovan yksin erään jyrkänteen reunalla syömättä ja katsellen rauhallisesti ympärilleen. Pieni vuona oli aina joko Monnin vieressä tai juoksenteli se emänsä perässä.
"Missä vuonasi on, Mustikki?" huusi Monni kauhistuneena ja juoksi vuohen luo. Mustikki oli merkillisen näköinen, ei syönyt, vaan seisoi yhä samalla paikalla ja heristi niin epäluuloisesti korviaan. Monni asettui ihan sen viereen ja katseli ylös ja alas, Nyt kuuli hän hiljaista, valittavaa määkinää, se oli pikku Maggin ääni ja se tuli alhaaltapäin surkeana ja apua pyytävänä. Monni heittäytyi maahan ja kurottautui katsomaan. Tuolla alhaalla liikkui jotakin, nyt näki hän selvästi pikku Maggin riippuvan syvällä eräällä kalliosta ulkonevalla puunoksalla. Se uikutti säälittävästi; se oli pudonnut.
Onneksi oli oksa kannattanut sitä, muuten olisi se syöksynyt kuiluun ja surkeasti musertunut kuoliaaksi. Mutta vieläkin oli suistumisen vaara suuri, ellei se saattaisi pysyttäytyä oksan varassa. "Pidä kiinni, pikku Maggi, pidä kiinni oksasta! Katso, minä kyllä tulen sinua noutamaan!" Mutta miten päästä sinne? Kallioseinämä oli niin jyrkkä tästä kohden, Monni huomasi kyliä, ettei hän mitenkään voinut siitä laskeutua. Mutta pikku vuohi mahtoi siellä alhaalla olla suunnilleen Sadekallion, ulkonevan kielekkeen kohdalla, jonka alle niin hyvin pääsi sateen suojaan. Siellä viettivät paimenpojat aina sadepäivät, siksi kutsuttiinkin paikkaa vanhoista ajoista asti Sadekallioksi, Monni ajatteli että hän sieltäpäin voisi kiivetä kallion poikki ja palata vuonan kanssa.
Kiireesti vihelsi hän lauman kokoon ja laskeutui sen kanssa alaspäin, kunnes hän saapui sille kohdalle, mistä pääsi Sadekalliolle. Siihen jätti hän vuohet laitumelle ja meni kalliota kohden. Täältä hän kohta näkikin vielä melkoisen paljon yläpuolellaan oksan ja sillä riippuvan vuohen. Hän huomasi kyllä, ettei ollut helppoa kiivetä kalliota ylös ja takaisin pikku Maggi selässä, mutta muulla tavoin ei elukkaa voitu pelastaa. Hän ajatteli myös kohta, että hyvä Jumala varmaankin auttaisi häntä, sittenhän hän ei voisi epäonnistua. Kätensä ristien katsahti hän taivasta kohden ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua, että saan pikku Maggin pelastetuksi!." Nyt luotti hän täydelleen siihen, että kaikki kävisi hyvin, ja kiipesi ravakasti kalliota, kunnes saapui ylös oksan luo. Siellä tarrautui hän lujasti kiinni molemmilla jaloillaan, nosti vapisevan, uikuttavan elukan hartioilleen ja kiipesi nyt hyvin varovasti alas. Kun hän taas seisoi varmalla nurmipohjalla ja näki kauhistuneen pikku vuohen pelastettuna, oli hän niin iloinen, että hän huudahti ylös taivasta päin: "Tuhannen kiitosta, hyvä Jumala, että niin hyvin meitä autoit! Voi kuinka iloisia me molemmat olemme siitä!" Sitten istahti hän vielä hetkiseksi maahan ja silitteli vuonaa, jonka hennot jäsenet yhä vielä värisivät, ja lohdutti sitä.
Koska pian sen jälkeen oli aika lähteä pois, nosti Monni vuonan vielä kerran harteilleen ja sanoi huolestuneena: "Tule, pikku Maggi raukka, sinähän vieläkin vapiset, tänään sinä et jaksa kävellä kotiin, minun täytyy kantaa sinut —", ja niin kantoi hän elukkaa, joka kiinteästi nojasi häneen, koko matkan alas.
Paula seisoi nyt viimeisellä kunnaalla kylpylaitoksen edessä ja odotti vuohipaimenta. Hänen tätinsäkin oli seurannut häntä. Kun nyt Monni lähestyi taakkoineen, halusi Paula tietää, oliko vuona kipeä, ja osoitti suurta myötätuntoa. Kun Monni sen näki, istahti hän kohta maahan Paulan eteen ja kertoi hänelle tämänpäiväisen kokemuksensa Maggin kanssa.
Paula osoitti sangen suurta mielenkiintoa asialle ja silitteli pelastettua elukkaa, joka nyt rauhallisena makasi Monnin polvilla ja oli varsin soma valkoisine jalkoineen ja kauniine mustine pikku turkkineen selässä. Se antoi ihan mielellään silitellä itseään.
"Nyt laulat minulle vielä laulusi, kun siinä juuri niin mukavasti istut", sanoi Paula. Monni oli niin iloisella mielellä, että hän kernaasti ja täydestä povesta viritti ja lauloi koko laulunsa loppuun asti.
Se miellytti Paulaa erinomaisesti ja hän sanoi, että Monnin piti laulaa se vielä toistekin hänelle. Sitten lähti koko seurue yhdessä alas kylpyhuoneelle. Täällä laskettiin vuona leposijalleen, Monni jätti hyvästi ja Paula meni takaisin huoneeseensa puhellaksensa täällä vielä kauvan tädille vuohipaimenesta, jonka iloiseen aamulauluun hän taas toivoi heräävänsä.