Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.
Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan koululle; mutta hänen oli tultava heti.
Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."
Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"
Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta, ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi tietää onnestaan.
Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen, ja hän juoksi vanhusta vastaan.
"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".
Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu todella ojensi hänelle viulua.
"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.
Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.