"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin sairas."
Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa, missä hän aina sai olla yksin.
Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi, tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."
Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt se on sinun!"
Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin sairas?"
Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi", ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.
Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."
Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin, samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi hiljaa hänen mukanaan huoneesta.
KAHDEKSAS LUKU.
Sils-järven rannalla.