Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.
Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta. Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja avaran sinitaivaan.
Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"
Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa; sillä se oli tietysti otettu mukaan.
Sitte alkoivat lapset laulaa:
"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan" —
Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut kyllikseen.
"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:
"Hoi, vuorelle, lampaat, nyt joutuisaan; Jo aurinko nousi, käy tuulemaan!"
Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."