Alkaa hiukan selvitä.
Mutta Stineli tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi ja laihemmaksi. Pikku lapset huusivat: "Ei Stineli enää kerro meille satuja, eikä hän enää naura." Äitikin sanoi isälle: "Etkö sinä sitte huomaa? Eihän tuo ole ensinkään entisellään." ja isä sanoi: "Siitähän se tulee, kun hän kasvaa niin rajusti. Hänelle on aamuisin annettava lämmintä vuohenmaitoa."
Mutta kun kolme viikkoa oli näin kulunut, otti mummu eräänä iltana Stinelin huoneeseensa ja sanoi: "Kuulehan Stineli, minä huomaan hyvin, ettet sinä voi unohtaa Rikoa; mutta sinun on muistettava, että hyvä Jumala on ottanut hänet pois, ja koska Jumala on tehnyt sen, niin se ihan varmasti on Rikolle hyväksi, sen me vielä kerran tulemme näkemään."
Silloin Stineli alkoi itkeä niin katkerasti, ettei mummu milloinkaan ennen ollut nähnyt hänen noin itkevän, ja hän nyyhkytti ääneen: "Ei hyvä Jumala sitä ole tehnyt, minä sen olen tehnyt, mummu; sentähden täytyy minun ihan kuolla tuskasta, sillä minähän kehoitin Rikoa lähtemään järveään katsomaan ja nyt hän on pudonnut rotkoon ja kuollut, ja häneen on koskenut hyvin kipeästi, ja se on kaikki minun syyni." Ja Stineli itki ja nyyhki niin, että sitä kävi sääliksi katsella.
Mummusta tuntui ikäänkuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään; hänkin oli uskonut, että Riko oli kuollut, ja häntä oli alituiseen vaivannut se ajatus, että huono kohtelu oli saanut poikapoloisen juoksemaan pois kotoaan ja että hän nyt ehkä makasi kuolleena järven pohjassa tai oli saanut surmansa metsässä. Nyt hänessä syttyi uusi toivo.
Hän sai Stinelin siihen määrin rauhoitetuksi, että tämä voi kertoa kaikki mitä tiesi järvestä, josta mummu itse ei tiennyt mitään; kuinka Riko alituisesti oli puhunut järvestä, joka aina veti häntä puoleensa ja kuinka Stineli oli keksinyt miten sinne voisi päästä. Tyttö oli aivan varma siitä, että Riko oli lähtenyt tälle matkalle, mutta isän puhe rotkoista oli vienyt häneltä kaiken toivon.
Mummu tarttui lapsen käteen ja veti hänet luoksensa: "Tule tänne, Stineli", sanoi hän hellästi, "minun täytyy selittää sinulle asia. Muistatko mitä sanotaan siinä vanhassa laulussa, jonka viimeisenä iltana lauloimme Rikon kanssa?"
"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"
"Näetkös, vaikka emme voi huomata, että hyvä Jumala itse olisi tehnyt tämän, niinkuin huomaisimme sen, jos hän olisi antanut Rikon heti kuolla vuoteessaan, niin on hänen kätensä kuitenkin ohjannut asiain menoa, ja vaikka sinä oletkin menetellyt hiukan nurinpäin, niin voi hän kuitenkin ohjata tällaisen pienen Stinelinkin toimia. Kaiken ikäsi on sinun nyt pidettävä mielessäsi tämä väärä menettelysi ja kuinka käy, kun lapset lähtevät pois avaraan maailmaan ja ryhtyvät asioihin, joista eivät ymmärrä mitään, eivätkä hiisku sanaakaan vanhemmille eikä mummulle, jotka kuitenkin tarkottavat heidän parastaan. Mutta nyt on hyvä Jumala antanut tapahtua näin, ja niin voimme varmasti toivoa, että kaikki vielä päättyy hyvin.
"Pidä kaikki tämä mielessäsi, Stineli, äläkä milloinkaan unohda mitä nyt olet oppinut. Mutta kun sinun taas tulee oikein ikävä, niin saat rukoilla hyvää Jumalaa kääntämään hyväksi sen pahan, minkä sinä ja Riko olette tehneet. Sitte sinä taas saat olla iloinen, ja minäkin tahdon olla iloinen, sillä minä uskon varmasti, että Riko vielä elää, ja ettei hyvä Jumala ole hyljännyt häntä."