"Lakatkaa jo, naapuri, lakatkaa", oli mummu jo pariin kertaan sanonut, ennenkuin sai toisen vaikenemaan. "Minäkin tunnen Rikon ja olen tuntenut hänet aina siitä saakka, kun hän pienenä poikana tuotiin mummunsa luokse. Teidän sijassanne en enää sanoisi sanaakaan, vaan kävisin hiukan miettimään, eikö poika, jota tapaturma on voinut kohdata ja joka ehkä tällä hetkellä seisoo Jumalan kasvojen edessä, eikö hän siellä voisi syyttää erästä, joka huolimattomuutensa lisäksi vielä pahoilla puheillaan tekee hänelle suurta vääryyttä."
Tädin mieleen oli jo monesti johtunut kuinka Riko edellisenä iltana oli katsonut häneen ja sanonut: "Voinhan minä väistyä teidän tieltänne." Unohtaakseen tämän oli hän juuri melunnutkin niin kauheasti. Nyt ei hän rohjennut katsoa mummua silmiin, sanoi vaan lähtevänsä pois; ehkä Riko jo oli tullut kotiin, jota hän nyt todella hartaasti toivoi.
Siitä päivin ei täti koskaan sanonut mummulle pahaa sanaa Rikosta, eikä muutenkaan puhunut pojasta hänelle. Hän uskoi, niinkuin kaikki muutkin, että poika oli kuollut, ja oli hyvillään siitä, ettei kukaan tiennyt mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä iltana.
Seuraavana päivänä Rikon häviämisen jälkeen meni Stinelin isä tarhasta hakemaan seivästä. Hän oli sanonut pyytävänsä pari naapuria mukaansa hakemaan Rikoa vuorilta ja jäätiköiltä.
Stineli oli hiipinyt isän luokse ja tämä sanoi: "Hyvä on, tule sinä vain mukaan hakumatkalle; sinä voit paremmin kuin minä pujahtaa joka soppeen."
Vasta kun isä oli saanut käsiinsä pitkän papuseipään, sanoi Stineli: "Mutta isä, jos Riko onkin lähtenyt kävelemään pitkin maantietä, niin ei suinkaan hän sitte ole voinut pudota rotkoihin?"
"Ehkä hän sittekin on voinut pudota", sanoi isä. "Tuollaiset ymmärtämättömät pojat voivat poiketa tieltä, ja huomaamattaan joutua vaaranpaikkoihin; ja Riko kulki aina niin mietteissään."
Stineli tiesi kyllä tämän paremmin kuin kukaan muu ja siitä saakka hän joutui suureen sydäntuskaan, ja tämä tuska yltyi päivä päivältä, niin ettei hän lopulta voinut syödä eikä nukkua, ja kaikki toimensa hän suoritti ikäänkuin hän ei itse olisi ollut niissä mukana.
Rikoa ei löytynyt, ei kukaan ollut häntä nähnyt. Häntä ei enää etsitty ja ihmiset koettivat lohduttautua sanomalla: "Parasta se olikin orpopojalle. Turvaton raukka hän oli, jolla ei ollut ketään omaisia."