"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.
"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja. "Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"
"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.
"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.
Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"
Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?
"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.
"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle — ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."
Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.
Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.