Koulussa.
Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua; kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä; hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö, joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien; lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan. Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.
Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat: "Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan, ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.
Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi, että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt, milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä. Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla. Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle, joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.
Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori, paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään, että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä, että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.
Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu: "Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."
"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.
Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi. Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.
"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?" huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis kävellä hiljalleen."
Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.