"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.
"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta. Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."
"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet, ettei uniin ole luottamista."
Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti mietti.
Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin, Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua. Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat kaikki täyttä kurkkua lautaa:
"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan",
ja opettaja säesti viulullaan.
Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut — mutta nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"
Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."
Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun Riko lauloi kovalla äänellä.