"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi, Riko."
Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"
KOLMAS LUKU.
Vanhan opettajan viulu.
Heti oven ulkopuolelle päästyään erosivat Stineli ja Riko toisista lapsista ja läksivät kahden kotimatkalle.
"Pelkän tuumailun takiako sinä et muistanut laulaa, Riko?" kysyi Stineli heti. "Joko tuo järvi taas johtui mieleesi?"
"En minä järveä tuumaillut, vaan muuta", sanoi Riko. "Nyt tiedän kuinka soitetaan 'Hoi lampahat pienet'. Ollapa minullakin viulu!"
Tämä toivomus mahtoi kovin raskaasti painaa Rikon sydäntä, sillä häneltä pääsi syvä huokaus.
Stineli oli heti täynnä osanottoa ja käytännöllisiä tuumia.
"Mepä ostamme yhdessä viulun", huusi hän suuresti iloissaan tästä hyvästä tuumasta. "Minulla on hyvin monta rappenia, jotka olen saanut mummulta; taitaa olla kaksitoista. Paljonko rahaa sinulla on?"