"Ei ollenkaan", sanoi Riko murheissaan. "Antoihan isä lähtiessään minulle muutamia rappenia. Mutta täti sanoi minun käyttävän niitä tarpeettomiin ja otti ne pois, ja pani ne pieneen rasiaan kaapin päälle; en minä enää saa niitä käsiini."
Mutta Stinelin rohkeus ei niin vähästä masentunut. "Ehkä meillä jo onkin tarpeeksi rahaa", lohdutteli hän. "Ja mummu antaa minulle aina vähän lisää. Tiedätkö, Riko, ei sellainen viulu voi maksaa kovin paljon. Sehän on vain vanhaa puuta, jonka päälle on pantu neljä kieltä; ei se maksa paljon. Huomenna on sinun kysyttävä opettajalta mitä viulu maksaa ja sitte me haemme viulun ostaaksemme."
Näin asia päätettiin ja Stineli tuumasi, että nyt hän taas tekee kotona mitä suinkin voi: hän nousee aamulla anivarahin ja tekee tulen ennenkuin äiti ennättää nousta, ja kun hän sitte on toimessa aamusta iltaan saakka, pistää mummu taas niinkuin ennenkin hänen kukkaroonsa pienen rahan.
Seuraavana päivänä läksi Stineli koulutuntien jälkeen yksin ulos ja jäi seisomaan kouluhuoneen nurkalle halkopinon taakse. Siellä hän odotti Rikoa, jonka nyt piti kysyä opettajalta viulun hintaa. Riko viipyi kauan ja Stineli alkoi jo tuskastua ja kurkisti tuon tuostakin halkopinon takaa ovelle; mutta muita poikia siellä vain kulki. Mutta nyt — niin, oikein — Riko tuli. Nyt hän jo ennätti pinon taakse.
"Mitä hän sanoi? Mitä se maksaa?" huusi Stineli henkeään pidätellen pelkästä odotuksesta.
"En minä tohtinut kysyä", vastasi Riko allapäin.
"Sepä ikävää!" sanoi Stineli ja seisoi aivan hämmästyksissään; mutta pian hän tuosta tointui. "Samapa se", sanoi hän taas iloisesti, tarttui pojan käteen ja läksi kotimatkalle. "Sinä voit kysyä huomenna. Tänä aamuna sain taas rappenin mummulta, koska olin kyökissä ennenkuin hän kerkesi sinne."
Mutta seuraavanakin päivänä kävi Rikon yhtä huonosti ja samoin kolmantena. Hän seisoi noin puoli tuntia opettajan asunnon oven edustalla, mutta ei tohtinut mennä sisään kysymään. Silloin Stineli salaa mietti mielessään: "Jos Riko vastakaan ei tohdi kysyä, niin kysyn minä." Mutta neljäntenä päivänä, kun Riko taas miettivänä ja pelonalaisena seisoi oven takana, avautui tämä äkkiä, opettaja astui kiireesti ulos ja töytäsi niin rajusti vasten poikaa, että Riko, joka oli kevyt kuin höyhen, lennähti hyvän matkaa ovelta. Hämmästyneenä ja harmistuneena seisoi opettaja siinä. "Mitä tämä on, Riko?" kysyi hän heti, kun poikanen taas oli päässyt pystyyn. "Minkätähden tulet oven eteen, etkä koputa, jos sinulla on asiaa? Ja mikset lähde kotiin, jos sinulla ei ole asiaa? Mutta jos sinulla on jotain sanottavaa, niin voit ilmoittaa sen tässä. Mitä tahdot?"
"Mitä viulu maksaa?" huusi hädissään Riko täyttä kurkkua.
Opettajan hämmästys ja tyytymättömyys lisääntyi nähtävästi. "Riko, mitä minun tulee ajatella?" sanoi hän ankarasti, "tuletko sinä opettajasi ovelle tekemään hyödyttömiä kysymyksiä? Vai onko sinulla joku tarkotus? Mitä sinä oikeastaan kysymykselläsi tarkotat?"