Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:
"Nyt mietin, kielin laulamaan!"
Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa. Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä meidän" rukouksen.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kuljetaan eteenpäin.
Rikokin oli nukahtanut. Hän heräsi siitä, että ajuri tarttui häneen nostaakseen hänet alas. Nyt astuivat kaikki muutkin vaunuista ja nuo kolme ylioppilasta tulivat Rikon luo, pudistivat hänen kättänsä ja toivottivat hänelle onnellista matkaa. Eräs heistä huusi: "Sano ystävälliset tervehdyksemme Stinelille!"
Sitte he hävisivät tien mutkaan ja Riko kuuli kuinka he vieläkin kerran lauloivat:
"Te lampaat, te lampaat —"
Siinä nyt Riko seisoi yön pimeydessä eikä aavistanut missä hän oli tai mitä nyt oli tehtävä. Silloin hän muisti, ettei hän edes ollut kiittänyt ajajaa, joka oli antanut hänen ajaa näin kauas, ja hän tahtoi heti sen tehdä.
Mutta ajaja hevosineen oli hävinnyt ja ylt'ympärillä oli pilkkopimeätä; kaukaa vain loisti lyhdyn valo, ja sitä kohden meni Riko. Lyhty riippui tallin ovella, ja hevoset oli viety talliin. Oven edustalla seisoi tuo vahvasauvainen mies ja näytti hänkin odottavan ajajaa. Rikokin asettui oven edustalle odottamaan.