Lammaskauppias ei nähtävästi ensin pimeässä tuntenut poikaa, mutta sitte sanoi hän hämmästyksissään: "Mitä! Oletko sinäkin, pienokainen, täällä? Missä aiot viettää yösi?"
"En tiedä", vastasi Riko.
"Jopa jotakin! Tuollainen pieni pojannassikka kello yhdentoista aikaan yöllä ja vieraalla maalla —"
Lammaskauppiaan täytyi suorastaan puhaltaa sanat suustansa, sillä mielenliikutus salpasi häneltä hengen. Mutta hän ei tullut päättäneeksi lausettaan, sillä ajaja tuli samassa tallista ja Riko juoksi hänen luoksensa ja sanoi: "Minä haluaisin vielä kiittää teitä, kun otitte minut mukaanne."
"Hyvä on, että vielä tulit; hevosia korjatessani unohdin sinut äsken, mutta haluaisin kuitenkin jättää sinut jonkun tuttavan turviin. Teiltä, hyvä ystävä, tahtoisin kysyä", jatkoi ajaja kääntyen lammaskauppiaan puoleen, "ettekö tahtoisi ottaa poikaa mukaanne, koska kuitenkin lähdette Bergamoon. Hän on matkalla Gardajärven tienoille, jonnekin; hän on noita, jotka kulkevat sinne tänne — ymmärrättehän."
Lammaskauppiaan mieleen johtui kaikenmoiset kertomukset varastetuista ja hukkuneista lapsukaisista; lyhdyn valossa hän katseli säälien Rikoa ja sanoi puoliääneen ajajalle: "Näyttääkin siltä kuin tuo ei olisi oikeassa kuoressaan. Herraskaapu hänelle oikeastaan kuuluu. Minä otan hänet mukaani."
Sitte kun hän vielä oli keskustellut ajajan kanssa eräästä lammaskaupasta, jättivät he toisilleen hyvästit, ja kauppias viittasi Rikoa tulemaan mukanaan.
Vähän aikaa astuttuaan meni mies erääseen taloon ja suoraan suureen ravintolahuoneeseen, jonne asettui Rikon kanssa istumaan.
"Katsotaanpa nyt paljonko rahaa sinulla on mukanasi, jotta tietäisimme mihin varat riittävät. Mihin paikkaan olet menossa?"
"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko niinkuin ennenkin. Hän otti nyt esille kassansa, jossa oli koko joukko pieniä rahoja ja yksi suurempi hopearaha.