Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen — ovi näet oli aina auki — ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"
Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän ollut milloinkaan niitä käyttänyt.
Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista, katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.
"Riko", oli vastaus.
"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.
"Kohta yhdentoista."
"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.
"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."
"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.