Kun äiti huomasi pienokaisen ihan tosissaan miettivän asiaa ja toivovan sen toteuttamista, koki hän kaikin tavoin saada häntä luopumaan tuumastaan; sillä hän oli monet kerrat kuullut kerrottavan, kuinka arvaamattoman suuriin vaaroihin Riko oli joutunut matkallaan; kuinka oli ilmeinen ihme, että hän elävänä oli saapunut Peschieraan ja kuinka hirveän hurja vuoriston kansa oli. Sentähden hän otaksui, ettei kukaan ihminen voisi lähteä hakemaan tyttöä sieltä, ei ainakaan sellainen hentoinen poika kuin Riko. Moisella matkalla voisi poika poloinen ihan joutua surman suuhun, ja hän, rouva Menotti, saisi sen omalletunnolleen. Sitä hän ei millään muotoa tahtonut; hänellä oli jo ennestään kyllin syntiä omallatunnollaan.
Äiti selitti Silviolle, kuinka mahdoton asia oli, ja kertoi hänelle monta kauhistuttavaa tapausta ja kuinka pahat ihmiset voisivat ajaa takaa Rikoa ja surmata hänet. Mutta tällä kertaa ei mikään auttanut. Asia oli tarttunut lujemmin pikku Silvion päähän kuin konsanaan mikään muu; sillä vaikka äiti olisi kuinkakin puhunut ja vaikka hän pelkästä huolesta joutui aivan kiihdyksiin, aina Silvio vain sanoi: "Rikon täytyy hakea tänne Stineli; Riko tietää missä hän on."
Silloin sanoi äiti: "ja vaikka hän tietäisikin, niin luuletko Rikon tahtovan antautua vaaroihin ja siten kiusata Jumalaa, nyt kun hänen täällä on hyvä olla eikä hänen enää ole pakko mennä pahojen ihmisten luo?"
Silloin katsoi Silvio Rikoa ja kysyi: "Tahdotko mennä hakemaan Stineliä vai etkö?"
"Tahdon", sanoi Riko päättävästi.
"Voi toki, mikä tästä tuleekaan! Nyt on Rikokin yhtä järjetön!" huusi rouva Menotti varsin säikähtyneenä. "Mikä tässä nyt neuvoksi tulee. Ota, Riko, viulusi ja ala soittaa ja laulaa; minun on mentävä puutarhaan", ja rouva Menotti juoksi kiireesti hedelmäpuittensa luo, sillä hän otaksui, että Silvio parhaiten unohtaisi oikkunsa, kun hän ei enää voisi kärttää siitä äidillensä.
Mutta nuo hyvät ystävykset eivät soittaneet eivätkä laulaneet, he vain kuumeisella innolla puhelivat siitä, kuinka Stineli oli haettava ja kuinka kaikki sitte oli asetettava, kun hän tulee. Riko ihan unohti lähteä pois, vaikka oli tullut pimeä; ja rouva Menotti ei tahtonut tulla huoneeseen, sillä hän toivoi Silvion sitä ennen nukkuvan. Vihdoin hän kuitenkin tuli sisään ja Riko lähti heti pois; mutta Silvion kanssa sai äiti vielä kestää vaikean hetken. Poika ei millään ehdoin tahtonut suikea silmiänsä, ennenkuin äiti lupaisi, että Rikon on haettava Stineli. Sitä äiti ei voinut luvata, ja Silvio ei ottanut rauhoittuakseen, ennenkuin äiti sanoi: "Ole nyt vain hyvällä mielellä; yön kuluessa kaikki kyllä selviää!" Sillä äiti ajatteli, että hän nyt, kuten monesti ennen, yön kuluessa unohtaa toivomuksensa ja joku muu asia juolahtaa hänelle mieleen.
Silvio tyyntyikin ja nukkui. Mutta äiti oli erehtynyt. Tuskin oli poika seuraavana aamuna herännyt, kun hän jo huusi vuoteestaan: "Onko kaikki selvinnyt, äiti?"
Kun ei äiti parhaalla tahdollaankaan voinut sitä vakuuttaa, nosti Silvio sellaisen mellakan, ettei äiti milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin suunniltaan. Tätä meteliä kesti kaiken päivää aina iltaan asti ja seuraavana aamuna hän jatkoi taas eilistä elämöimistään.
Näin itsepintaisesti ei Silvio milloinkaan ennen ollut pysynyt vaatimuksissaan. Pojan meluamiset voi äiti vielä kestää; mutta vaikeampaa oli, kun pienokainen sai kovat tuskankohtauksensa ja silloin yhtä mittaa vaikeroiden uikutti: "Stinelin luona vain on hyvä olla, mutta ei missään muualla!"