Tämä vihlaisi äidin sydäntä ja tuntui ikäänkuin moitteelta, koska hän muka ei tahtonut toimittaa sairaalle tätä lievitystä. Mutta miten voisi hän edes ajatella koko asiaa? Olihan hän itse kuullut, kuinka Silvio kysyi Rikolta: "Tiedätkö oikean tien Stinelin luo?" Ja kuinka Riko vastasi: "En tiedä, mutta saan minä sen selville."

Päivä päivältä toivoi äiti, että joku uusi vaatimus juolahtaisi Silvion mieleen, sillä näin kauan ei mitään mielitekoa ollut kestänyt. Äiti oli näet huomannut, että jos poika terveempänä ollessaan oli jotain halunnut, unohtui se aina, kun tuskanpuuska tuli. Mutta tällä kertaa kävi toisin, ja siihen olivat syynä Rikon kertomukset Stinelistä. Rikon ylistyspuheet olivat saaneet herkkämielisen, sairaan Silvion siitä lujasti vakuutetuksi, että kaikki hänen tuskansa loppuisivat, jos Stineli vain olisi hänen luonansa. Sentähden kesti Silvion vaikeroimista päivä päivältä, eikä hänen äitinsä lopulta tiennyt mikä neuvoksi tulisi.

KUUDESTOISTA LUKU.

Neuvo, joka oli monelle iloksi.

Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta, kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"

Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut. Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa: "Puhuin minä sittekin tosissani."

Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä Stinelillä tarkotat?"

Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen, laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."

Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla tolalla — lisäsi rouva Menotti — olisi hän valmis maksamaan vaikka kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.

Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan, ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli tukehtua omaan sanatulvaansa.