Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:
"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."
Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan voisin kenties ryhtyä hommiin."
Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa Silviotakin kääntymään toivomuksineen.
Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava vaatimuksistaan.
Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken oli oppinut.
Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa, korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää, eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja sitte oli aina lähdettävä pois.
Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen, rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä kanoille!" — silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin, ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi sen!"
Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen, jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."
Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu. Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan, tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan näyttänyt vaativan niistä osaansa.