Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät! Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen, vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.
Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan: "Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle? Kuulustelin heitä jo eilen!"
Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi: "Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te olette nuoria."
Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla, ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.
Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä. Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen sillan luo.
Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin Silsjärvi!"
Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.
Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa — sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä kädestä.
"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole löytänyt taloa, johon hän meni?"
"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä nähnyt."