"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta, kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu kenellekään."
"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"
"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko lähti puutarhasta.
Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle "hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."
Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:
"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"
Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.
Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle; kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.
Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin keinoin.
Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen hauskuudekseen keksitty.