Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa: Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.
Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma olisi tulossa."
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Pilviä kauniilla Gardajärvellä.
Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit. Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana sunnuntaina olevan tanssit.
Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.
Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."
Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän matkaa."
"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"
"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"