Näin oli kaksi vuotta lentämällä kulunut, toinen päivä aina toistansa hauskempana. Silloin tiesi Stineli,. että nyt oli hänen lähdettävä. Kovin täytyi hänen ponnistella alakuloisuutta vastaan, sillä hyvin raskasta oli ajatella lähtöä kotiin, josta ehkei enää saisi palata tänne. Rikokin tiesi, minkä nyt täytyi tapahtua ja moneen päivään hän ei puhunut muuta kuin kaikkein välttämättömimmistä asioista. Tämä tuntui äiti Menotista varsin salaperäiseltä, ja hän alkoi tiedustella syytä, sillä hän oli aikoja sitten unohtanut koko Stinelin rippikoulun. Kun tuo huolestuttava asia tuli ilmi, sanoi rouva Menotti rauhoittaen: "Varmaan voimme odottaa vielä vuoden." Ja niin elettiin iloisesti vielä vuosi eteenpäin.
Mutta kolmantena vuonna tuli Bergamosta sana, että sinne oli saapunut vuoristosta muuan, joka oli saanut toimekseen viedä Stineli mukanaan kotiin. Nyt täytyi lähdön tapahtua. Pikku Silvio käyttäytyi kuin hullu, mutta ei mikään auttanut; kohtaloa hän ei voinut muuttaa. Äiti Menotti sanoi kolmen viimeisen päivän kuluessa yhtä mittaa: "Tule vain takaisin, Stineli; lupaa isälle mitä ikänä hän tahtoo, kun hän vain laskee sinut tulemaan."
Riko ei sanonut sanaakaan. Sitte lähti Stineli matkoihinsa, ja siitä päivin tuntui kuin taloa olisi varjostanut harmaa, raskas pilvi, vaikka päivä paistoi ulkona yhtä kauniisti kuin ennenkin. Tätä kesti marraskuusta aina pääsiäiseen saakka, jolloin kaikki ihmiset pitivät ilojuhlaa; mutta ystäviemme talossa vietettiin hiljaista elämää, Kun juhla oli ohi ja koko puutarha kukki ja tuoksui vielä entistä ihanampana, istui Riko eräänä iltana Silvion vieressä ja soitteli kaikkein surullisimpia säveleitään, joista pikku Silvio tuli varsin alakuloiseksi. Mutta samassa kuului puutarhasta ääni: "Riko, Riko, eikö sinulla ole iloisempaa vastaanottoa minua varten?"
Silvio parkaisi kuin olisi ollut suunniltaan. Riko viskasi viulunsa vuoteelle ja juoksi ulos. Äiti syöksyi säikähtyneenä huoneeseen. Silloin ilmestyi ovelle Riko Stinelin kanssa. Ja kun Stinelin silmät taas hymyilivät huoneessa — silloin palasi kadoksissa ollut päivänpaiste ja jälleennäkemisen ilo oli suurempi kuin yksikään heistä olisi eronhetkenä voinut edes aavistaa. Siinä he taas istuivat pöydän ympärillä Silvion vuoteen vieressä, ja nyt kyseltiin ja kerrottiin ja juteltiin ja yhä uudestaan riemuittiin, kun raskas eron aika oli päättynyt. Ja siitäpä syntyi juhla-ilta sellainen, että olisi voinut luulla näiden neljän ihmisen saavuttaneen maailman korkeimman onnen. Mutta Rikosta tuntui toisin. Keskellä toisten riemua hän alkoi taas miettiä niinkuin muinoin; ei sitä kuitenkaan kestänyt niin kauan kuin silloin. Nähtävästi hän jotakuinkin pian tuli tyydyttävään lopputulokseen, sillä äkkiä miettiminen loppui, ja hyvin päättävästi hän lausui:
"Stinelin täytyy heti paikalla ruveta minun vaimokseni, muuten hän vielä kerran lähtee luotamme, ja sitä me emme kestä."
Silvio joutui aivan haltioihinsa tästä ehdotuksesta, eikä kestänyt kauan ennenkuin kaikki olivat yksimielisiä siitä, että niin oli asia järjestettävä eikä toisin. —
Ihanana toukokuun päivänä kulki pitkä juhlasaattue kirkosta kohden "Kultaista aurinkoa". Etunenässä asteli komea, pitkä Riko ja hänen rinnallaan ilosilmäinen Stineli tuore kukkaseppele päässä. Sitte tuli kahden peschieralaisen pojan vetämissä, pehmeiksi päällystetyissä vaunuissa pikku Silvio, ilosta loistavana niinkuin mikäkin voitonsankari ja hänen jäljessään kulki kahisevassa juhlapuvussaan äiti Menotti hyvin liikutettuna. Hänen takanaan astui palvelija suuren, koko rintaa peittävän kukkavihkon koristamana, ja sitte seurasi koko Peschiera äänekkäin myötätunnon osoituksin, sillä kaunista pariskuntaa tahtoi jokainen nähdä ja juhlia. Koko Peschieran väestöllä oli kuin yhteinen perhejuhla, kun kadonnut ja takaisin tullut Peschieran poika nyt perusti oman kodin omalla synnyinseudullaan.
Mahdotonta on kuvailla "Kultaisen auringon" emännän voitonriemua, kun hän näki kulkueen tulevan taloonsa! Milloin ikään sittemmin oli puhe muiden, joko ylhäisten tai alhaisten, häistä, silloin emäntä aina sanoi halveksivasti:
"Tuo kaikki ei ole mitään Rikon häiden rinnalla, jotka vietettiin 'Kultaisessa auringossa'."
Kukkatarhatalosta ei päivänpaiste sittemmin koskaan kadonnut; mutta Stineli pitikin huolta siitä, ettei "Isä meidän" rukousta siellä milloinkaan unohdettu, ja joka sunnuntai-ilta soi "mummun laulu" heleänä yli puutarhan.