"Tiedän", vastasi Riko, "ja sen minäkin lautan mielelläni. Alotamme suoraan mummun mielivärssystä." Hän pani sävelen alulle ja lauloi kauniimmin ja hartaammin kuin milloinkaan ennen. Stineli yhtyi häneen kaikesta sydämestään:
"Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.
Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen!"
Mutta Rivaan ei Riko lähtenyt sinä päivänä. Äiti Menotti neuvoi häntä heti menemään emännän luo kertomaan muuttuneista olosuhteistaan, pyytämään häntä lähettämään toisen viulunsoittajan Rivaan, ja vielä tänään muuttamaan taloonsa asumaan. Tämä ehdotus miellytti Rikoa ja hän riensi heti pois. Emäntä kuunteli suurimmalla hämmästyksellä Rikon tiedonantoja. Kun Riko oli lopettanut kertomuksensa, huusi emäntä miestänsä saapuville, osoitti suurta iloa ja toivotti Rikolle kaikenpuolista siunausta talossaan, ja tekikin sen täydestä sydämestä. Hän olisi hyvin kernaasti edelleenkin pitänyt Rikoa luonaan, ja viime aikoina hän oli hautonut mielessään sellaista epäluuloa, että "Kolmen kruunun" emäntä tavoitteli Rikoa itselleen ja koki tehdä tämän nurjamieliseksi emäntäänsä kohtaan; ja sitä ei emäntä voinut sietää. Nyt nämä tuumat ainakin raukesivat tyhjiin, ja kernaasti hän soi Rikosta tulevan maatilanomistajan; sillä emäntä oli aina suonut hänelle kaikkea hyvää. Mies puolestaan iloitsi erityisesti tästä, sillä hän oli tuntenut Rikon isän eikä nyt laisinkaan voinut käsittää miksei hän jo ennen ollut huomannut kuinka Riko oli hiuskarvalleen isänsä näköinen. Näin Riko ystävällisesti erosi tästä talosta, ja kun emäntä vielä kerran oven edustalla antoi hänelle kättä, suositteli hän itseään Rikolle siltä varalta, että tämä ehkä tulevaisuudessa viettäisi jotain juhlaa oman kotinsa ulkopuolella. Vielä samana iltana tiesi koko Peschiera Rikon elämäntarinan; kuinka emäntä oli pitänyt hänestä huolta ja paljon muuta sen lisäksi. Jokainen soi kernaasti Rikolle tämän onnen, ja he sanoivat toinen toiselleen: "Hän sopiikin pienen maatilansa haltijaksi niin hyvin kuin hän olisi juuri sitä varten luotu."
Mutta äiti Menotti ei oikein tiennyt kuinka hän olisi järjestänyt talon kyllin hyvin uutta omistajaa varten. Hän pani häntä varten kuntoon yläkerrassa suuren huoneen, jonka molemmat ikkunat olivat puutarhaan ja järvelle päin. Huoneen seiniä kaunistivat sievät, pienet, valkoiset marmorikuvat, pöydälle pantiin hyvältä tuoksuava kukkavihko. Koko huone oli niin soman ja juhlallisen näköinen, että Riko hämmästyneenä jäi ovelle seisomaan, kun hän Stinelin saattamana tuli yläkertaan, missä äiti Menotti oli häntä vastaanottamassa. Mutta kun tämä otti häntä kädestä ja vei ikkunan luo, josta hän näki välkkyvän järven ja sinipunervat vuoret sen taustassa, tuli Rikon sydän niin tulvilleen iloa ja kiitollisuutta, ettei hän voinut kuin hiljaa sanoa:
"Oi, kuinka kaunista! Nyt saan vihdoinkin olla kotona!"
Alakerran miellyttävässä huoneessa, jonka avonainen ovi johti puutarhaan, vallitsi siitä illasta asti, kun Riko muutti taloonsa, sellainen ilo ja puhdas onni, ettei yksikään sen neljästä asukkaasta huomannut kuinka nopeasti aika kului.
Päivällä kulki Riko viheltävän palvelijansa mukana katsomassa viikunapuita ja maissipeltoja, sillä hänen täytyi oppia hoitamaan viljelyksiään. Silloin palvelija ajatteli itsekseen: "Minäpä osaan enemmän kuin herrani", ja ylpeys nousi hänelle hieman päähän. Mutta iltaisin kuului valaistusta huoneesta puutarhaan niin kauniita, liikuttavia säveleitä, että palvelija nojautui aitausta vasten ja kuunteli tuntimääriä; hän piti, näet, soitosta enemmän kuin mistään muusta. Silloin hän sanoi itsekseen: "Minun herrani osaa kuitenkin enemmän kuin minä", ja hän alkoi suuresti kunnioittaa herraansa.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Päivänpaistetta Gardajärvellä.