"Hänelle minäkin annan osani", sanoi Riko.
"Ohoh! Nyt on sitte kaikki Stinelin omaa", nauroi pienokainen iloisesti, "puutarha ja rakennus ja kaikki mitä siinä on: tuolit ja pöydät ja minä ja Riko ja hänen viulunsa. Nyt on meidän taas laulettava."
Mutta Riko ei voinut pitää asioita niin pian päätettyinä kuin Silvio. Hän oli tällä välin mielessään miettinyt rouva Menotin sanoja, ja nyt hän arasti kysyi:
"Mutta miten voi Silvion isän talo joutua minulle, vaikka isäni olikin hänen ystävänsä?"
Nyt vasta tuli rouva Menotti ajatelleeksi, ettei Riko vielä tiennyt mitään asiain menosta, ja hän alkoi heti kertoa koko tapausta alusta alkain ja vielä paljoa laveammin kuin eilen illalla Stinelille. Kun hän oli lopettanut, olivat kaikki kolme täydellisesti käsittäneet asian, ja ääretön riemu valtasi heidät, sillä eihän mikään estänyt Rikoa heti paikalla muuttamasta taloonsa asumaan ja ikipäiviksi jäämästä sinne.
Mutta keskellä riemuhuutoja sanoi Riko:
"Jos kaikki on näin, rouva Menotti, niin eihän minkään siltä tarvitse muuttua talossa; minäkin tulen vain tänne ja tämä on minunkin kotini, ja näin me saamme olla yhdessä ja te olette meidän äitimme."
"Oi Riko, että tämä joutuikin juuri sinulle! Onpa hyvä Jumala johtanut kaikki hyvin! Nyt saan antaa tämän kaiken sinulle ja kuitenkin hyvällä omallatunnolla jäädä tänne! Minä tahdon mielelläni olla äitisi, Riko; olenhan jo kauan rakastanut sinua kuin omaa lastani. Tästä puoleen on sinun sanottava minua äidiksi ja samoin Stinelin ja me olemme onnellisin perhe koko Peschierassa."
"Nyt meidän on laulettava laulumme loppuun", huusi Silvio, joka tahtoi sävelissä päästää ilonsa ilmoille; ja Riko ja Stineli yhtyivät suurimmalla ilolla uudestaan laulamaan, sillä heidänkin sydämensä oli riemua täynnä. Kun he pääsivät loppuun, sanoi Stineli:
"Nyt tahtoisin laulaa toisenkin laulun sinun kanssasi, Riko; tiedätkö minkä?"