Riko oli tuonut viulun mukanaan, sillä hän tiesi Stinelin aina olevan hyvillään soitosta. Kun hän nyt saapui Silvion huoneeseen, tapasi hän sekä tämän että Stinelin mitä parhaimmalla tuulella. Lupauksensa mukaan oli Stineli kertonut kaskuja Peterlistä ja siten saanut sekä itsensä että kuuntelijansa varsin iloiselle mielelle. Kun Silvio nyt näki viulun, huusi hän heti: "Nyt me laulamme, nyt me laulamme Stinelin kanssa: 'Hoi, lampahat' —."
Stineli ei ollut kuullut lauluaan siitä saakka kuu hän sen sepitti, eikä hän ollut edes muistanut koko laulua, sillä Riko soitti nykyään niin paljon muuta kaunista. Sentähden olikin Stineli ihmeissään, kun pikku Silvio tahtoi laulaa tätä saksankielistä laulua, sillä eihän hän voinut tietää, että Riko kolmena vuonna oli satoja kertoja laulanut sen Silviolle. Stinelille oli suureksi iloksi, kun vielä kerran sai laulaa vanhan laulunsa Rikon kanssa. Alettiin, ja kas: Silvio lauloi kaikin voimin mukana; vaikkei hän ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa, oli hän kuitenkin oppinut kaikki värssyt. Mutta tällä kertaa oli Stinelin vuoro nauraa, sillä Silvio äänsi ne niin hullunkurisesti, ettei tyttö naurultaan voinut ensinkään laulaa. Ja kun Silvio näki Stinelin nauravan naaman, nauroi hänkin mukana, ja lauloi sitte taas entistään selvemmin ja kovemmin, jotta Stinelin täytyi nauraa vieläkin sydämellisemmin, ja Riko soitti voimainsa takaa: "Hoi, lampahat" —.
Moinen laulu ja nauru kajahti kaukaa rouva Menottia vastaan, kun hän lähestyi puutarhaansa. Hänen oli vaikea käsittää, kuinka näin tärkeällä hetkellä voitiin pitää tuollaista melua. Kiireesti kulki hän läpi puutarhan ja astui huoneeseen; mutta hänen täytyi heti istahtaa lähimmälle tuolille, sillä säikähdys ja ilo ja juoksu ja odotettavissa olevat asiat olivat niin vallanneet hänet, että hänen täytyi ensin saada tointua. Laulajat hämmästyivät ja katsoivat ihmeissään äitiä. Nyt hän olikin jo tointunut.
"Riko", sanoi hän tavallista juhlallisemmalla ääneltä. "Riko, katso ympärillesi! Tämä rakennus, tämä puutarha, tämä pelto, kaikki minkä näet ja mitä et voi nähdä on katosta lattiaan asti sinun; sinä olet sen omistaja; se on kaikki isäsi jättämää perintöä. Tämä on sinun kotisi. Sinun nimesi on kastekirjassa. Sinä olet Enrico Trevillon poika, ja hän oli mieheni paras ystävä."
Ensimäiset sanat kuultuaan oli Stineli jo käsittänyt koko asian, ja sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Riko istui kuin kivettyneenä tuolillaan, eikä saanut sanaa suustansa. Mutta Silvio, joka nähtävästi aavisti, että tästä vielä voi syntyä suurtakin hauskuutta, alkoi riemuita ja huusi:
"Nyt tämä talo on kerrassaan Rikon. Missä hänen täytyy nukkua?"
"Täytyy? Täytyy? Silvio!" sanoi äiti. "Hän saa olla kaikissa huoneissa missä vain tahtoo. Hän voi vielä tänä päivänä ajaa meidät kaikki kolme ulos, jos häntä vain haluttaa ja jäädä tänne ypö yksikseen."
"Silloin minäkin mieluimmin lähtisin ulos teidän luoksenne", sanoi Riko.
"Oi sinua, hyvää Rikoa!" huudahti rouva Menotti. "Jos sinä tahdot pitää meidät täällä, niin jäämmehän me mielellämme! Tiedätkö, kotimatkalla minä jo hiukan suunnittelin miten ehkä voisimme järjestää asiat. Minä voisin antaa sinulle puolet tästä rakennuksesta ja samoin puutarhasta ja koko alueesta. Siten tulisi puolet kaikesta olemaan sinun ja toinen puoli Silvion omaisuutta."
"Sitte minä annan osani Stinelille!" huusi Silvio.