Opettaja oli heittäytynyt tuolille istumaan ja asettanut silmälasit nenälleen. Hän katsoi tarkasti ensin Rikon sormia, sitte hänen loistavia silmiänsä ja sitte taas sormia. Riko lakkasi soittamasta.
"Tule tänne, Riko!"
Opettaja tempasi tuolinsa lähemmäksi valoa ja Riko asettui hänen eteensä.
"No, nyt minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sinun isäsi, Riko, on italialainen, ja siellä tapahtuu kaikellaista, josta me täällä vuoristossa emme tiedä mitään. Katso minua nyt silmiin ja sano suora totuus: kuinka sinä olet oppinut soittamaan tämän säveleen virheettömästi viulullani?"
Riko katsoi opettajaa perin rehellisin silmin ja sanoi: "Olen oppinut sen teiltä laulutunnilla, jolloin lauletaan niin paljon."
Nämä sanat antoivat asialle aivan toisen käänteen. Opettaja nousi ja alkoi kulkea edestakaisin huoneessa. Hän itse oli siis syypää tähän ihmeelliseen asiaan; ei tässä taikatemppuja käytetty. Leppyneenä veti hän esiin kukkaronsa. "Tuossa saat, Riko, frangin; sinulla on täysi oikeus siihen. Pidä vastakin tarkasti silmällä viulunsoittoa, niin voit koulussa käydessäsi oppia jotakin ja noin kahdentoista tai neljäntoista vuoden päästä hankkia itsellesi viulun. Nyt saat lähteä."
Riko loi silmänsä vielä kerran viuluun; sitte hän läksi pois ääretön suru sydämessä.
Stineli tuli juosten halkopinon takaa. "Tällä kertaa viivyit kauan; oletko nyt kysynyt?"
"Kaikki on mennyttä", sanoi Riko, ja mielipahasta vetäytyivät hänen kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että silmien yli näytti kulkevan yksi ainoa paksu musta viiva. "Viulu maksaa yksituhatta kaksisataa rappenia ja neljänkolmatta vanhana voin ostaa viulun, sitä ennen ei ole toivoa; mutta kukahan neljänkolmatta vanhana enää elää! Tuosta saat, minä en siitä huoli." Ja hän pisti frangin rahan Stinelin käteen.
"Yksituhatta kaksisataa rappenia", kertoi Stineli hämmästyksissään. "Mutta mistä sinä sait näin paljon rahaa?"