Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi. Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron. Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen, niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.

Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä) pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.

Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan, sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä, ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa. Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle), niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä". Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt mikä hyvin ja oikein oli".

Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". — "Niin, mutta se ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä. Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi. Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja". Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun. Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä, mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.

XI.

Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886.

Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani, niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki asiat pahempaan päin kääntävät.

Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin, jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä jokirantoja.

Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä, mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.

Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.