Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen, joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme. Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta, saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset, jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita rupesi putoilemaan mustista pilvistä.
Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille. Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa. Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta. Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös, kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä. Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.
Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää. Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.
"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.
Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon. Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa, jonne me olimme aikoneet.
Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa, pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi pastorimme rouvineen."
Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään tullessamme.
Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa, joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen, jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa, että sellaisia he ovat useimmat.
Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan. Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt. Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14 à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista, jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös. Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja, joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä. Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata opettajia sen entisille maanmiehille.
Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä, jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren sunnuntaisin.