Nyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita. Sen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi meitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille että hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin minuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän puhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme hänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia tuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen ystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan pistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä koiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana, sillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.
Myllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja minä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi, joka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi täytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja itseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun saavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä alkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät virkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin sattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä hämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä henkeä.
Sen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin. Useimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että minä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja lättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä vihin yhden suomalaisen parikunnan.
Vaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään, ei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat eläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo useita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa kylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun pitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään että hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.
Seikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä mainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita meidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan. Podorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta tai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen kestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on kahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden virkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla. Minulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava että me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme sekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet kovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien emmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri yhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä koetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa mitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä kapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen vakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: "Teidän urannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos yhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa."
Vähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet paikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli kokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata kirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi meidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin hevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.
Seuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat minun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo pyhäinkuvia eli "abrasteja" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme me palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla asemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja Jeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut hevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.
Hän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli niin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset suoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika kolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on vaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti jään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan sivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla. Hyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin onnellisesti takaisin kuivalle maalle.
Mitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat. Kukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput näyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli, kuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu näkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti kaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden, käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken mainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli yhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa vastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka se kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin reellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi istua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan? Sillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla kaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan nukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. "Mitä nyt", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien varrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti siellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen siitä että vuori todella oli kiveä.
Niin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista muinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata, jolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa siellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen näyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.