Kirgiisi-arolla 1891.
Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff & Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin. Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa. Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä, joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla pelossaan tuosta!"
Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.
Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen. Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä, sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia, vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut, niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?" Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.
Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina kahteen ruplaan puudalta.
Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.
Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä. Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja, joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen ja syö puolta vähemmän.
Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta, mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!
Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies, keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli teekeittiön kanssa.
Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä, niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri. Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi. Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää kutsutaan.