Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle erittäin hyvään tarpeeseen.
Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen. Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun, mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille vaan eräälle venäläiselle kylälle.
Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen puolueen miehistä.
Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä iltana.
Lukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta kylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin ei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi näissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin toisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa kaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun ei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet huolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin aina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin muodossa esille tulevat sorsat.
Pääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä menestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä lesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan konvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa tavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä vehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50 kopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on jo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä, niin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja tulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää viljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän suomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä. Oleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen käsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin, vaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta rahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa kunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän rippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin, syntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli minulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista minun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain muussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän kanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli. Saatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä seurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät sovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja lättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja jätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan hartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun koulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta jumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata sitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän pyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.
Muutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen tapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut paikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa. Lähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin paraana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään vastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja ystävällisissä väleissä sen kanssa.
Ilma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja eräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. "Pahan ilman jälkeen antaa Jumala auringon paistaa", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla istuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella ja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta karjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin "kesyiksi" että uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun heidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti puoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa kahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista vanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. "Hän pitää niin minusta, ettei hän sano ottavansa ketään lisäksi", vakuutti hän. Kysymykseeni eikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden vanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista vuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö, 10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään häitä vasta kolmen vuoden kuluttua.
Toimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin. Hiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle kirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska joltain toiselta luteerilaiselta papilta.
Kolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen, Bugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen kyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin päin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen kirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä herätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden aikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin, jolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka se ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta vaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja toinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on monivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja että mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva kookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa ja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta venäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä etten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin utelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa tarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia, jolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö kiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin korkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli niin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla rupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo oli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä katsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani, huuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo tulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin, osaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka harvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi hyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen vuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin maistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois ensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen. Merkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään söisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle hyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs toinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle olevani "tshinovnik", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman ihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen päätään molemmille puolille sanoi hän: "hoi voi".