Saadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin joukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun podorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja luin painokkaasti ensimmäiset sanat "Me Aleksanteri III:s" ja lisäsin: "hevosia heti!" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti joku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan venäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan peloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka tämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin, jonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan. Viimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään muuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista kyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti kuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä valjastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin kaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi sanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin siellä täällä, etsien majalaa.
Sellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä toimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa kaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli hyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta kuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu oli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä. Irtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat veden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla, jos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä lounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun rajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä kuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi kuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa vuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen läheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista ja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä vuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja korkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten sinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua miksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja keski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten keskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin paljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että ihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja rauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri semmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin erilaisia täällä maailmassa.
Odotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs hinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin tilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy hauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.
XVII.
Häälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa.
Ylkä-miehen kotona, ennen kun hänen kutsutut istuvat ruualle.
I.
Juuri ennen kun morsianta lähdetään noutamaan.
Lähekkö Jumala aviksi
Jo on tuonut Luoja tunnin
Ajan annelt armollinen
Minun viljo vellolleni,
Kullalleni kukkumaan,
Vierelleni vierimään.