Koettuani niin perinpohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori Erikson'ia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16 p:nä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta. Kun me lossilla kuljimme Irtishin poikki jatkaaksemme matkaa hevoskyydissä Tjumeniin ja viimeisen kerran näimme Omskin, semmoisenaan kuin se siinä sijaitsi niin rauhallisena varhaisena aamuhetkenä, tunsimme että se oli anastanut suuremman sijan meidän sydämissämme kuin olimme luulleet. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja vaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana levännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin sivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja luottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.
Sekä avuksi matkalla että myöskin jollain tavoin osoittaakseni kiitollisuuttani "Saaren vaarille", joka oli ollut ystäväni ja toverini monissa vastuksissa Siperiassa, toin minä hänen poikansa, aliupseeri Johannes Ivanoffin mukanani Suomeen, mistä hän syksymyöhällä samana kesänä palasi takaisin Siperiaan. Me tarvitsimme kaksi troikkaa tai, toisin sanoin, kaksi tarantassia, joiden kummankin eteen oli valjastettu kolme hevosta.
Siten jatkoimme matkaa yötä päivää yli kauniin, mutta yksitoikkoisen aron, kunneka neljäntenä päivänä tulimme Tjumeniin. Kun olin vanha tuttu useimmissa postitaloissa, sain tehdä selkoa minne matkustimme ja miksi muutimme pois Siperiasta. "Ettekö voineet viihtyä meidän luona?" kyseltiin alinomaa. Suurista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli vastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli todenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan siirtolaista. Jota kauvemmas me tulimme länteenpäin Omskista, sitä kuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei ainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset Kurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää nälänhätää muuttamalla kauvemmaksi itäänpäin, missä kuivuus ei ollut niin lopelle polttanut kaikkea kasvullisuutta. Suuren siirtolaisjoukon takia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena raivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä hautaan. Kaupungin kustannuksella avattiin siellä keittolaitoksia, missä hädänalaiset voivat kerta päivässä tyydyttää nälkäänsä. Miten perinpohjainen kato oli ollut eurooppalaisessa osassa Venäjää, tulimme läpi matkustaessamme näkemään. Suuria aloja, joihin oli viljaa kylvetty, oli melkein mustalla mullalla. Siellä täällä vaan saattoi äkätä jonkun pikkuisen eloauman.
Tjumeniin tulimme, kuten jo on mainittu, neljäntenä päivänä Omskista lähdöstämme. Jäimme kaupunkiin päiväkaudeksi, sekä saadaksemme kylpeä matkatomun ruumiistamme että myöskin sitä varten, jotta heikommat perheenjäsenet saisivat tarpeellista lepoa. Sen jälkeen kuin me ensi kerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut rautatien ja asemahuoneen, jonka vertaista komeudessa, niin syvällä Siperiassa kuin onkin, saanee etsiä Suomen rautateillä. Paitsi että rautatien-asemalle oli laitettu istutuksia ja kaunistuksia, oli itse kaupunki suuresti edistynyt sekä siisteyden että rakennustensa suhteen. Juna lähti Tjumenista k:lo 11 i.p. Toisena päivänä jälkeen puolisen olimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan Uraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Puolenyön aikana jätimme taaksemme Aasian maan ja tulimme Euroopan puolelle, mistä seikasta meitä kulkeissamme muistutti nuo kolme asemaa: Aasia, Uraali ja Eurooppa. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä kaikista kansa- ja uskokunnista oli matkalla Nizhni-Novgorodiin. Me emme saaneet makuupaikkoja muille kuin lapsille ja kun otaksuin että toisessa luokassa ehkä olisi tilaa, niin menin etsimään konduktööriä. Toisessa luokassa istui muuan lihava vanhanpuoleinen herrasmies, joka hyvin äreästi kysyi minulta mitä tahdoin. Kun sanoin hakevani konduktööriä, ärjäsi hän sopimattomalla tavalla: "Mitä te hänestä tahdotte?" — Sana sanasta, naapuri-kulta, arvelin minä ja vastasin yhtäläisellä äänellä: "itsepähän tietänen mitä hänestä tahdon". Tällainen vastaukseni teki erinomaisen rauhoittavan vaikutuksen herraamme, joka nyt kysyi minulta kohteliaalla äänellä, olinko ulkomaalainen, sekä esitteli itsensä, ilmoittaen olevansa rautatien ylitarkastaja Uraalin rataosalla. Syntyperältään oli hän englantilainen ja sanoi olevan itsellään sukulaisia Helsingissä. On muuten tärkeätä Venäjällä, ettei hopussa nolostu, vaan on lujaa miestä puolestansa, etenkin jos on tekemisissä virkamiehen kanssa. Mutta syynä siihen että ylitarkastaja kävi niin leppyiseksi, luulen olleen sen asianhaaran että olimme ainoastaan kahden kesken vaunussa pimeänä yönä Uraalin vuoristossa, sekä että hän hoksasi, jotta en ollut niin vähällä säikytetty. Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella, saavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin lähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Pian saimme kantajia, jotka siirtivät kamppeemme erääseen Kamenskin veljesten postilaivaan, joka niinikään oli valmis lähtemään. Ennätimme hädin tuskin varustaa itsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja jättiläisalus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella tunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Volgaa myöten Nizhni-Novgorodiin.
Minä vuokrasin hytin, jossa oli kolme sijaa, mitkä tarpeeksi riittivät kahdelle aikaihmiselle ja molemmille lapsille, lvanoffin paikka oli välikannella. Hytit ovat jokialuksissa pienten kammarien kokoisia ja niissä on suuret akkunat. Kun kerran on maksanut kajuuttansa, saa siinä isännöidä niin kauvan kuin matka kestää; aivan niinkuin huoneustossa, jonka on vuokrannut. Tilaa niissä on niin paljon että voi asettaa suuremman pöydän lattialle ja aterioida omassa hytissään. Mitä eväsvakassa on, ladotaan pöytään, ja jos mitä puuttuu, niin saa sitä tilata itselleen. Vaikk'ei tahdo muuta kuin lautasen veitsineen ja kahvelineen, niin ne saa; ja jos taas tahtoo päivällisen kolmella à neljällä ruokalajilla taikka vaan annoksen ruokaa, niin kaikki voi saada mielensä mukaan. Vapaus on rajaton ja kukin elää miten tahtoo ja miten kunkin kannattaa, tuntematta itseänsä toisista riippuvaksi. Käsket viinurin ja kysyt häneltä paljonko vadillinen keittoa viidelle hengelle maksaa. Hän juoksee hakemaan vadin ja selittää antavansa sellaisen ruplasta. "Suurempi vadillinen täytyy ruplalla saada!" — "Me voimme antaa pienen vadin vielä lisäksi, meillä ei ole yhtään tätä suurempaa." Jokseenkin niin ne asiat käyvät.
Matkustusta Kama-joella, jonka rannat ovat täynnä kunnaita ja vaihtelevaiset, kiittävät kaikki matkustajat hupaiseksi. Kuulinpa maanmieheni vapaaherra Aminoffin sanovan että matkustaminen tällä joella tuntuu hänestä hauskemmalta kuin mikään muu höyrylaivamatka Euroopassa. Mutta, lisäsi hän, kenties se tulee siitä että muutos tuntuu niin suurelta, kun tullaan Siperiasta Eurooppaan. Olipa asianlaita miten tahansa, niin on tämä laivamatka sangen herttainen. Kyliä ja pikku kaupungeita sijaitsee kauniin luonnon ympäröiminä joen rantamilla viheriäin lehdistöjen peitossa. Kun istuu valvoen myöhempään illalla — eikähän ketään matkustavaisista näy haluttavan mennä levolle — niin näkee siinä kulkevan jokialuksia toinen toisensa jälkeen. Nämä näyttävät, sähkövalolla valastuine akkunoineen, kaksikerroksisilta huviloilta.
Jos matka tapahtuu kevätkesästä, niin kuulee siellä satakielen laulaa livertelevän joka metsikössä. Suurin satama Permin ja Nizhni-Novgorodin välillä on Kasanin satama. Kun laiva seisoo siinä ainoastaan kaksi tuntia ja kaupunki on kahden virstan päässä satamasta, niin ehtii vaan hät'hätään käväistä sitä katsomassa. Me käytimme tilaisuutta saadaksemme käsitystä siitä millainen Kasan oli näköjään ja lähdimme sinne raitiovaunulla, joka meni aina kaupungin keskustaan saakka. Minun huomioni kiintyi heti esikaupungeissa oleviin komeihin puutarhoihin. Tataarit, joilla yksinomaan on hallussaan seudun hedelmäkauppa, ovat varmaankin niiden isäntiä. Elämä Kasanin satamassa on hyvin kirjavaa. Kun kaikki alukset, sekä Kaspian merelle menevät että myöskin ne, jotka kulkevat Permin ja Nizhnin välistä linjaa, poikkeevat Kasaniin, on sen satamassa alinomaa kymmenkunta höyrylaivaa; yksi lähtee ja toinen tulee. Sillalla seisoksii tataareja, jotka kaupittelevat kaikellaisia tavaroita. Tuotteita, mitä matkustajat usein ostavat mukaansa, on lavealta kuuluisa Kasanin saippua. Kun menee ylemmäs kauppapaikoille päin, jotka ovat parinsadan metrin päässä sillasta, on kuljettava alueen poikki, mikä molemmin puolin tietä on täpösen täynnä kaupustelijoita, jotka kokevat kilvan huutaa, toinen toistansa kovemmin tarjoillen tavaratansa kaupaksi. Kaikellaisia hedelmiä, kaloja, lämpöisiä piirakoita, juustoa, lihamakkaraa, kaviaaria ja kaikkea mitä suinkin ajatella voi, on siellä tarjolla.
Kasanissa kuulimme kerrottavan, että Volga-virtaan, päivänmatkan päässä täältä, oli muodostunut hiekkasärkkä, jonka yli olisi vaikea päästä. Saavuttuamme mainitulle paikalle huomasimme puheen todeksi. Meidän on ruvettava ankkuriin, samoin kuin satakunnan muun aluksen. Paikka on äkkiä muuttunut joen päälle rakennetun kaupungin näköiseksi. Vihellystä, piipittämistä ja huudon hoilatusta joka taholla. Jäämme laivaan yöksi, mutta seuraavana aamuna varhain saamme käskyn sälyttää itsemme lotjaan, jolla meidät viedään särkän ylitse toiseen alukseen, minkä piti kuljettaa meidät Nizhni-Novgorodiin.
Tässä laivassa, jolla ei ollut varaa antaa erityisiä hyttejä kaikille salonkimatkustajille, oli meidän pakko asustaa kannella olevassa suurehkossa kajuutassa yksissä kahden Petropavlovskista Siperiasta kotoisin olevan tataarilaisen kauppiaan ja erään kadetin kanssa, joka oli Sarapoletsista. Kauppiaat olivat matkalla Nizhni-Novgorodiin markkinoille, minne veivät jouhia ja villoja 200,000 ruplan arvosta. Olimme tavanneet samat kauppamiehet jo Tjumenissa ja matkan varrella oli välillämme syntynyt jonkunlainen molemminpuolinen luottamus, mikä osottausi siinä että he meidän palvelijamme huostaan jättivät kapineensa, kun jossain satamassa poistuivat laivasta. Vanhempi tataari näytti olevan hieno mies. Ylimalkaan olen minä tataareista tullut hyvään käsitykseen ja turvallisesti voi luottaa heidän rehellisyyteensä. Heidän luonteessaan on jonkunlaista karkeutta, mikä suuresti muistuttaa suomalaisia. Nuorempi tataari oli enemmän hilpeämielinen ja laski leikkiä kadetin kanssa. Muun muassa rupesivat he kerran keskustelemaan moniavioisuudesta. "Ihan varmaan on meillä siinä kohden asiat paremmin kuin teillä", sanoi tataari. "Te ette voi ottaa useampaa kuin yhden vaimon, mutta me saamme pitää yhtä monta vaimoa kuin kukon hoteissa on kanoja —, kas sillä tapaa me voimme tehdä", hän virkkoi ja nyökkäsi härsyttävästi päätänsä kadetille. Toinen tataari ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän ilveilyänsä. Tehden ääneni vakavammaksi kysyin minä, eikö monivaimoisuus heidän mielestänsä, katsoen puolelta tai toiselta, ollut pahe, jota pitäisi välttää. Mutta molemmat tataarit puolustivat sitä, vaikkei juuri erittäin kiihkeästi. Saattaahan sattua, he arvelivat, että liitetään yhteen kaksi niin erilaista luonnetta, että heidän on mahdotonta pitää itseänsä onnellisina toinen toisensa yhteydessä. Silloinhan on parempi että mies saa hakea itsellensä toisen vaimon, jonka kanssa heidän luonteensa paremmin sopivat yhteen. "Edellisen kohtalo jää kaikkea muuta kuin hupaiseksi sen jälkeen", muistutin minä. "Laki säätää, että mies on kuitenkin velvollinen pitämään huolta ja hoitoa ensimmäisestä vaimostaan, niin ettei hän missään suhteessa joudu kärsimään mitään", huomautti tataari. Minä tajusin, että meidän kummankin käsitys naisen asemasta oli niin erilainen että ajatusten vaihto siitä asiasta oli mahdotonta. Ei kumpikaan näistä matkatovereistamme elänyt moniaviossa, ja kaikesta mitä vanhempi kertoi perhe-elämästään, selveni että hän piti avioliittoaan onnellisena, vaikka se oli lapseton. Oltuamme matkakumppaneina kokonaisen viikon heitimme me toisillemme hyvästi Nizhni-Novgorodin valkamassa. Me otimme kuormahevosen kapineitamme kuljettamaan ja vaunut itseämme varten ja niin ajoimme erääseen rautatienaseman likellä olevaan hotelliin. Kun siellä astuimme vaunuista maahan, teki muuan poliisi meille kunniaa sekä toivotti hyvää markkinaonnea. Hän arvatenkin otaksui, että me olimme tulleet kuten useimmat muutkin, kauppa-asioille. Viivyimme Nizhni-Novgorodissa likemmä kaksi päivää, saadaksemme jonkinlaisen käsityksen markkinaelämästä, joka nyt oli noussut ylimmilleen. Mutta pian tulimme näkemään, ettei tällä kertaa saa muuta kuin varsin pintapuolisen käsityksen markkinoista. Tulen ehkä kertomaan toistamiseen yhtä ja toista, mitä jo olen tästä kaupungista lausunut kuvaillessani matkaamme Omskiin, mutta sitä ei tässä voi välttää.
Nizhni-Novgorod sijaitsee Volgan oikeanpuolisella rannalla, siinä missä Oka yhtyy Volgaan. Itse kaupunki on korkealla mäellä, mistä tarjoutuu lavea näköala väkirikkaan kuvernementin yli. Tiedämmehän, että Nizhni-Novgorodin kuvernementissa on neljää vertaa enemmän väkeä kuin Suomenmaassa. Korkeammalla oleva kaupunki on sangen hyvin rakennettu ja melkein yhtä suuri kuin Helsinki. Merkillisyyksien joukossa, joita tavallisesti käydään katsomassa, on vanha linna "Nizhnin Kreml", ikivanha kirkko ja ennen kaikkea vanha tuomiokirkko, jonka portailta esitettiin merkillisin puhe, minkä ehkä milloinkaan kukaan venäläinen on pitänyt ja jonka seurauksien laajaperäisyyttä puhuja ei itsekään osannut aavistaa. Puhuja oli Kusma Minin, Venäjän suurin isänmaan ystävä, joka on haudattuna saman tuomiokirkon muurien sisälle. Ohjasimme askeleemme tuomiokirkolle ja pyhällä kunnioituksella astuimme paikalle missä Kusma Minin on seisonut. Kenties eivät kaikki lukijamme tunne tämän miehen historiaa ja sen vuoksi tahdon lyhyesti kertoa Nizhni-Novgorodin portailla tapahtuneen kohtauksen.