Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:
"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."
Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa. Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa, arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina "herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.
Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.
Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän, lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.
Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.
"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa, jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on rappiolle joutunut", rukoili äiti.
Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli ylimmillään.
"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä", arveli Junun kummi Rätvelin.
Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua "herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin. Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään; sillä