Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että hänenkin silmistänsä vesi herahti.
Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.
Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:
"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään isänmaataan ja sukulaisiaan."
Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut sanoa muuta kuin:
"Minun äitini, minun Mariani."
Vähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:
"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."
"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.
Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.
"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa, joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle ystävyytemme tähden."