"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni", vakuutti isäntä.
Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen jälkeensä:
"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin."
Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.
Muutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.
Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan
ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.
Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.
Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:
"Hän on kuollut."
Enempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.
"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe oli.
"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."