Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään, eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe, yksin lapsetkin, rakastivat majuria.
Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä upseeri sitä edes kaihonnutkaan.
Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään edelleen.
Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja käski isännän astua sisään.
Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen. Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään tervehdykseksi.
Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.
Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla. Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi rikkauden ja ylellisyyden loisto.
Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.
Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka juomaa.
Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos. Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.