Seuraavana päivänä kutsutti ruhtinatar isännän puheillensa. Nyt oli hän erittäin ystävällinen, ojensi kättä ja pyysi vierasta istumaan. Sitte pyysi hän isännän kertomaan kaikki, mitä hän vaan voi suinkin tietää nuoresta ruhtinaasta. Sen tämä tekikin ja vielä niin laveasti, kuin talonpojilla ennen aikaan oli tapana kertoa. Varsinkin Marian ja majurin rakkautta kuvaili hän oikein karjalaisen vilkkaalla kaunopuheliaisuudella.
Kuultuansa, miten helliä rakkauden kirjeitä nuoret kirjoittelivat toisilleen, hyrähti ruhtinatar itkuun ja sanoi:
"Voi raukkojen rakkautta,
voi maailman rikkautta."
"Minä tahdon palkita sen, mitä olen laiminlyönyt. Minä laitan noutamaan Marian luokseni ja teen hänet perillisekseni. Muita perillisiä ei minulla maailmassa ole."
Sitte tiedusteli hän isännältä, kuinka kauan tämä malttaisi viipyä Pietarissa ja pyysi isäntää olemaan heillä kortteeria niin kauan kun häntä vaan haluttaa täällä olla. Isäntä kiitti ja jäi taloon olemaan.
Kolme vuorokautta Pietarissa oltuansa päätti Törmänen lähteä kotiinsa ja aikoi käydä sanomassa jäähyväiset ruhtinattarelle. Juuri kun hän aikoi lähteä, tultiin häntä kutsumaan ruhtinattaren luo. Palvelijan saattamana meni hän ruhtinaan huoneeseen.
Ruhtinatar otti hänet lempeästi vastaan ja käski istumaan. Sitte ilmoitti hän että oli antanut noutaa poikansa morsiamen luoksensa ja tehnyt hänet perillisekseen. Sen sanottuaan aukasi hän kammarin oven ja huusi: "Maria, tule tänne!"
Samassa astui esille nuori, solakka, mustiin puettu nainen, joka sanoi vieraalle hyvin kohteliaasti hyvän päivän. Sitte esitteli ruhtinatar vieraallensa:
"Tässä on minun poikavainajani morsian ja minun perilliseni Maria."
Vaikka hieman kalvea, oli Maria ihmeen ihana impi, niin ihana, jottei Törmänen ollut milloinkaan niin kaunista naista nähnyt. Kun hän ojensi sievän kätensä vieraalle, oli se pehmeä kuin sametti.