HARAKANVARPAAT.
Suomen kansa on erinomaisen taipuvainen vertauksiin. Monta kertaa päivässä kuulee monta asiaa ja esinettä mainittavan vertauksellisesti. Esim. varhain noususta sanotaan: "niin on virkku kuin kukko". Ahkerasta ihmisestä sanotaan: "se on ahkera kuin muurahainen", jota vastoin laiska verrataan aasiin. "Niin on laiska kuin aasi". Molempien toimista virketään: "viidesti vireä käypi, kerralla laiska katkeaa". Äiti sanoo tyttärestään, joka on jäämäisillään vanhaksi piiaksi: "Ei tule turnuturkki, eikä tahdo taulahattu", ilmoittaen sillä, ett'ei tytär kelpaa kenellekään. Sanotaanhan miestä, jolla on musta parta, "pikiparraksi". Epäluotettavasta takausmiehestä sanotaan: "Tuppurainen, tappurainen on takausmies."
Vertauksellinen oli Ilmarisen takoma Sampo, joka kuvaili elinkeinojen edistymistä. Samaten oli laita Pohjolan häihin tapettavan häränkin, jonka sanottiin olleen niin ison, että "Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Keminjoella". Kuinka suuri vötökkä se lienee sitte ollutkaan, mutta niin iso se ainakaan ei ollut, ymmärtää kyllä jokainen minun sanomattanikin. Mutta heittäkäämme nämä vertaukset ja puhukaan yksinomaan "harakanvarpaista".
Jokainen opettaja ja oppilainen kyllä tietää, mitä harakanvarpailla tarkoitetaan. Niillä nimittäin ei tarkoiteta niitä varpaita, jotka harakkalinnun jaloissa ovat, vaan huonoa kirjoitusta, jommoista kaikki vasta-alkavat kirjoittavat, vieläpä moni, joka ei ole juurtajaksain oppinut kirjoittamaan oikeaa kaunokirjoitusta, hökertää koko ikänsä "harakanvarpaita". Myös usea niistäkin, jotka ovat saaneet perusteellisen opin kirjoituksessa, virkaan päästyään kirjoittaa rosuuttavat niin huonoa rökellöstä, että harvat sen perille pääsevät, kun ei tahdo siitä selvää saada. Varsinkin latojat kirjapainossa ovat ihmeessä epäselvää ja huonoa käsialaa lukiessaan. Syystä kerran eräs maaherra, joka pyhäkoulussa katseli, kuinka pojat harjoittelivat kirjoitusta hietapenkkiin, sanoikin:
"Jaa'ah, tuolla tavallahan sitä oppii kauneita ja selkeitä puustavia kirjoittamaan. Moni virkamies saisi tulla tänne uudestaan kirjoituksen oppiin, niin ei sitte kirjoittaisi sellaisia 'harakanvarpaita', joita ei kukaan kuolevainen ihminen osaa lukea, nimistä ei ainakaan mitään tolkkua saa, ne täytyy panna arvelemalla."
Maaherra itse nim. kirjoitti selvää käsialaa, ja siksi hän antoikin sille niin erinomaisen arvon. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka ylpeilevät huonolla kirjoituksellaan, niinkuin moni, etenkin vanha ja korkea-arvoinen virkamies, joka pitää kunnianansa kirjoittaa niin epäselvästi, että siitä on vaikea, joskus mahdotonkin selvää saada. Ja tätä pitää moni typerä korkean opin merkkinä, aivan kuin esivanhempamme, jotka katoolinopin ja latinankielen kirkossa lakattua, kuulivat äitinsä kielellä jumalanpalvelusta toimitettavan, sanoivat:
"Ei se ole mitään pyhää ja Jumalalle otollista palvellusta, jota jokainen ymmärtää ja voipi jäljitellä, vaikka reessä istuissansa, jota vastaan entinen toimi oli niin pyhää, ettei sitä ymmärtänyt joka pappikaan, saatikka sitte maallikot ja kollot."
Puhuessani harakanvarpaista, muistui mieleeni erään vanhan siltavoudin kertomus. Hän nim. jutteli tässä tuonoin minulle mitä hänen harakanvarpaansa on hänen kohtaloissaan vaikuttanut. Se kun huvitti minua, niin luulen, että se suittaa huvittaa muitakin, ja siksi kerron sen tässä.
Jo piennä poikana, kun siltavouti Matti Lempiäinen ensi kerran kylänluvuissa näki kirkkoherran kirjoittavan, jylkähti hänen mieleensä ruveta kirjoitusmieheksi. Kotiin tultuaan otti hän, kynän puutteessa, hiilen liedoksesta ja alkoi vedellä "viippovaapposia" pitkin tuvan seiniä. Saatuaan kyllin kirjoitetuksi, huusi hän:
"Katsos isä, kuinka minä kirjoitin, se on niin hyvää kuin kirkkoherrankin kirjoitus."